"Herra olkoon kanssasi, poikaseni, tässä jalossa kamppauksessasi", Synesius sanoi, ja hänen silmänsä täyttyivät osanottavaisilla kyynelillä.
"Se ei ole lainkaan mikään jalo kamppaus. Se on alhaista, kehnoa pelkoa miehessä, joka ennen ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, ja joka on langennut niin syvälle, että pelkää avutonta tyttöä."
"Ei, ei", huudahti Synesius vuorostaan, "se on jaloa ja pyhää pelkoa. Sinä pelkäät hänessä asuvaa hyvyyttä. Voitko sitä edes nähdä, vielä enemmän pelätä, jollei sinussa itsessäsi palaisi jumalallinen valo, joka näyttää sinulle mitä hyvä on, ja miten kunnioitettavaa se on. Elä sano enää minulle ettet pelkää Jumalaa, sillä ken pelkää hyvettä, se pelkää Häntä, jonka kuva hyve on! Eteenpäin, eteenpäin vain! Ole peloton, niin Hänen voimansa tulee täydelliseksi sinun heikkoudessasi."
* * * * *
Oli jo myöhä yö, kun Synesius pakoitti vieraansa levolle. Ensin hän kuitenkin varoitti tätä säikähtymästä vaikka kuuli sikin hätäkellon soivan, sillä talo oli hyvästi miehitetty. Hyvä piispa pani kuntoon vesikellon, jonka mukaan hän ja hänen palvelijansa voivat mitata vartioaikojaan, toimitti yövahdit paikoilleen ja asettui itse viimein tornin ylimpään huippuun aivan hätäkellon viereen. Katsellessaan ulos yli esi-isäinsä lavean maan ja rukoillessaan että siltä hävitys poistettaisiin, ei hän myöskään unohtanut rukoilla pikaista loppua sille hävitystyölle, mikä hänen vieraansa sielussa raivosi. Tämä sillä välin nukkui alhaalla, nauttien suloisempaa ja levollisempaa unta kuin moneen viikkoon. Sillä ennenkuin Rafael kävi levolle sinä yönä, oli hän repinyt rikki Majorikuksen panttikirjan, ja hän tunsi mielensä keventyvän ja olemuksensa puhdistuvan, sittekun oli nähnyt lampunliekin hävittävän tuon luihun kiusaajan. Sen jälkeen hän väsyneenä sielun ja ruumiin puolesta unohti Synesiuksen, Viktorian ja kaiken muun, ja oli koko yön vaeltavinaan Libanonin viinitarhoisssa, kukoistavien liljojen ja yrttilavojen keskellä, jossa paimenhuilut häntä viekottelivat yhä kauemmaksi, ja tyttösten äänet, hänen suuren kantaisänsä mystillistä paimenlaulua laulaen, pehmeinä ja aaltoilevina hivelivät hänen väsyneitä aivojaan.
* * * * *
Ennen päivännousua seuraavana aamuna ratsasti Rafael hyvin varustettuna ja reippain mielin mainiolla hevosella Synesiuksen vierellä. Heitä seurasi neljä tai viisi paria tuuheahäntäisiä ajokoiria sekä uskollinen Bran, jonka typpökorvat ja leveät leuvat — ainoat laatuaan tässä maassa, missä koirilla oli suipot korvat ja ketunkuono — olivat pääasiallisena puheenaiheena parillekymmenelle rivakalle palvelijalle, jotka hampaihin asti varustettuina niin hyvin taistelua kuin metsästystäkin varten ratsastivat piispan takana nälkiytyneillä, jykeväruumiisilla hevosilla, mitkä aavikkomatkoilla sekä näiden huonojen aikojen johdosta olivat tottuneet mahdollisimman suureen työhön ja mahdollisimman vähään ravintoon.
Ensi peninkulman kuluessa he ratsastivat äänettöminä eteenpäin. He matkasivat hävitettyjen kylien ja raiskattujen maakartanoiden kautta, joista silloin tällöin joku pelokas olento tirkisti esiin välittääkseen hätäänsä onnettomalle piispalle, ei suinkaan tältä almuja kerjätäkseen, vaan päinvastoin useinkin pyytääkseen häntä vastaanottamaan jotakin vähäistä elon tai siipikarjan rikettä, mikä oli välttynyt ryöstäjän kynsistä. Nämä olentoraukat tarttuivat Synesiuksen käsiin ja siunasivat häntä ainoana toivonaan ja tukenaan; ja piispa poloinen kuunteli yhä uudestaan kärsivällisesti samallaisia hyödyttömiä valituksia ja sekoitti kyyneleensä onnettomien kyyneleisiin. Sitte hän kärsimättömästi kannusti ratsuaan ikäänkuin paetakseen näkemästä onnettomuuksia, joita ei voinut lievittää. Mutta Rafaelin sydämessä kuiskasi ääni: Mihin tarkoitukseen olet saanutkaan rikkautesi, jollet siksi että niillä — vaikkapa vain päiväksikin — kuivaisit sellaisia kyyneleitä kuin nämä?
Hän vajosi sitte syviin mietteisiin, jotka aikanaan kantoivat hedelmän. Siten hän istui ratsunsa selässä kunnes he olivat jättäneet viljellyt maat jälkeensä ja ratsastivat niiden matalain kunnaiden ketjua pitkin, joita myöten kaukaisesta merenrannasta lähtevä maantie eteni. Mutta heidän jätettyä jälkeensä sodan hävitysten jäljet, alkoi hyvän piispan vaihteleva mieli taasen saavuttaa hiukan muinaista hilpeyttään. Hän hyväili koiriaan, puhutteli miehiään, neuvotteli heidän kanssaan mistä riistaa paraiten löydettäisiin ja kehoitti iloisesti heitä koettamaan parastaan, aivan kun heidän toiveensa illallisesta riippuisi tykkänään heidän päivän kuluessa osottamastaan ripeydestä.
"Kas", virkkoi Rafael viimein, iloisena että keksi tekosyyn päästäkseen irti tuskallisista ajatuksistaan, "tuolla on suolasuoni. Luulenpa, että te kerran olette kaikki asuneet merenpohjalla, ja että vanha maantärisyttäjä Neptunus, kyllästyneenä huonoon käytökseenne, jonakin aamuna kohotti teidät ilmoille ja asetti kuivalle maalle, siten päästäkseen teistä."