"Niin todella lieneekin. Sanotaan Argonauttojen palanneen tämän maan kautta Eteläiseltä valtamereltä — joka siis lienee silloin ollut meitä melkoista lähempänä kuin nykyään — ja että he kantoivat mystillisen aluksensa näitten samojen kunnaitten poikki Syrttiin. Mutta siitä on niin pitkä aika, että me olemme jo ennättäneet merielämän kokonaan unohtaa. Muistan miten ihmeisiini jouduin kun Aleksandriassa ensi kerran näin laivan ja minkä naurunhohotuksen koulu-toverini päästivät, kun sangen nokkelasti huomautin, että kaleeri paljon muistutti tuhatjalkaista."
"Ja muistatkos sitte, miten kerran riitelin hovimestarisi kanssa siitä suolatusta kalasta, minkä olin tuonut mukanani Egyptistä, sekä miten palvelijasi ruukkua avattaessa parkaisivat kauhusta ja juoksivat joka taholle, kuvitellen kalanluiden olevan myrkyllisten käärmeiden luurankoja?"
"Ukko on totisesti vieläkin yhtä itsepintainen epäillessään, tokko suolaista vettä on olemassakaan. Hän kiusaa minua alituisesti pyytämällä minua kertomaan haaksirikostani, mutta vaikka hän on kuullut jutun ainakin tusinan kertaa, ei hän siltä usko sitä. Sinun lähdettyäsi hän vallan vakavasti virkkoi minulle: 'Tuo rikas muukalainen uskoo varmaan voivansa luulotella minulle, että jotain syötävää saadaan hänen isosta lammikostaan Aleksandrian luona. Ken hyvänsä voi nähdä, ettei paraassakaan lähteessä täällä sisämaassa asusta muuta kuin sammakoita ja iiliäisiä'."
Nyt he jättivät taaksensa viimeisenkin viljapellon ja tulivat aukealle, pensaita ja viidakkoa kasvavalle tuuliselle tasangolle, jota paikka paikoin kallioiset notkot leikkasivat. Tasanko päättyi hedelmällisiin laaksoihin, jotka muinen olivat täynnä hauskoja maakartanoita.
"Täällä", huudahti Synesius, "ovat metsästysmaamme. Nyt kaikki asiat tunniksi unhoon metsästyksen jalon huvituksen aikana! Mitähän vanha Homeromme miettikään kun unohti lukea metsästyksen niiden urheilujen joukkoon, joiden kautta mies voi kuuluksi tulla ja sankarmainehen saada'? Ja kuitenkin hän ylistää forumia näillä sanoilla!"
"Forumia?" toisti Rafael. "Mikäli minä olen huomannut tekee se kaikista ihmisistä konnia."
"Niin, ja vieläpä paatuneita konnia, ystäväiseni. Minä inhoon koko lainoppineiden sukua ja kun jonkun heistä tapaan, en voi olla häntä ivailematta. Jänishousuja he ovat, nurkkasihteerejä, jotka vapisevat yksin paistettua metsänriistaa nähdessäänkin, kun ajattelevat mitä vaaroja niiden hankkiminen maksaa. Mutta me elämme raihnaisena aikana, ystäväni — raihnaisena aikana. Unhottakaamme se ja omat itsemmekin."
"Jopa filosofia ja Hypatiakin?" Rafael kysyi veitikkamaisesti.
"Minä olen filosofialle antanut palttua. Taistella Herakleidina ja kuolla piispana, se on kaikki mitä minulla on jälellä — paitsi Hypatiaa, tuota viisasta ja täydellistä olentoa. Vakuutan sinulle, ystäväni, että syvimmässä murheessanikin minua lohduttaa ajatus, että sellainen jumalallinen olento vielä on maailmassa…"
Hän yritti juuri puhjeta tavalliseen korkealentoiseen ylistyspuheeseensa epäjumalattarestaan, mutta Rafael keskeytti hänet.