"Pelkäänpä ettei tällä aineella enää ole samaa vetovoimaa meihin molempiin. Minä olen viime aikoina ruvennut epäilemään häntä miltei yhtä paljon kuin filosofiaakin."
"Ethän epäile hänen hyvettään?"
"En, ystäväni, yhtä vähän kuin hänen viisauttaankaan tai kauneuttaan, ainoastaan hänen kykyään voida tehdä minusta parempi ihminen. Jotenkin itsekäs tapa katsella asioita, sanonet. Olkoon niin… Miten muhkea ratsu sinulla onkaan!"
"Se on ollut sitä — se on ollut sitä, mutta nyt se vetelee viimeisiä virsiään kuten herransakin ja hänen onnensa…"
"Sitä ei ainakaan voi sanoa siitä varsasta, jolla minulla on kunnia ratsastaa."
"Ah, poikaparkani lemmikkihevonen!… Sinä olet ensimmäinen joka sillä ratsastat, sittekun —"
"Onko se kotosiitostasi?" Rafael kysäsi vaihtaakseen puheenainetta.
"Sen valkean nisealaisen orhin, jonkas minulle lähetit, ja oman tammani jälkeläinen."
"Rotu ei ole kehno, vaikka se onkin säilyttänyt jonkun verran teidän afrikalaisten hevostenne häränotsaa ja vinttikoiran lanteita."
"Sen parempi ystäväni. Jalkoja — jalkoja ja sitkeyttä tarvitaan tässä maassa. Teidän pienet nisealaiset hevosenne sopivat hyvin muutaman minuutin ratsastukseen Egyptin hietakentällä; mutta täällä tarvitaan hevosia, jotka voivat juosta neljäkymmentä peninkulmaa päivässä tasaisella ja epätasaisella maalla sekä illalla mielihyvin täyttää vatsansa ohdakkeilla. — Ahaa, sinä pikku raukka" — keskeytti hän puheensa, kun juoksurotta hyppäsi esiin pensaikosta hänen jalkojensa juurella — "pelkäänpä että sinun näinä kovina aikoina on pakko täyttää paistinpataamme!"