"Terve, Orestes! Terve Afrikan keisari!"
Muttei ainoakaan ääni yhtynyt siihen huutoon.
"Ruusu on vielä nupussaan", Orestes hymyillen kuiskasi Hypatian korvaan.
Hän nousi pystyyn, kumarsihe ja viittasi joukkoa vaikenemaan.
Sitte hän, eleillä tulkittuaan iloista ja nöyrää kiitollisuuttaan, osoitti voitonylpeydellä palmukujalle päin, jonka varjossa ihmeellisin kaikista nähtävistä, valkea norsu, näyttäytyi mahtavine kärsineen ja isoine torahampaineen.
Siellä se sittekin oli! Siitä ei ollut epäilemistäkään, se oli todellakin norsu, vaikka se oli valkea kuin lumi. Sellaista ihmettä Aleksandria ei ikinä ollut nähnyt eikä enää vastedeskään saisi nähdä.
"Oi kolmin kerroin onnelliset Makedonian miehet", puhui joku kunnon mies ylemmiltä riveiltä; "jumalat ovat tänään suosiolliset teitä kohtaan!" Ja tämän lauselman totuuden vahvistivat kaikkien suut ja silmät, jotka avautuivat yhä enemmän nauttiakseen loppumattomasta ilosta ja ihanuudesta.
Norsu asteli juhlallisesti eteenpäin, koko teatteri kajahteli sen raskaista askelista, ja faunit ja dryaadit pakenivat säikähtyneinä. Kuoro nymfejä ympäröi sen käsi kädessä tanssien ja laulaen kauneuden voimasta, joka pakoittaa eläimet, ihmiset ja jumalat valtansa alle. Pieniä siivellisiä lemmenjumalia terhenteli parvissa ympäri koko näyttämön, viskellen hyvältä tuoksuavia sokerileivoksia katsojain joukkoon, ampuen heitä santelipuisilla nuolilla ja heilutellen suitsutusastioita, jotka täyttivät ilman huumaavilla lemuilla.
Saatto kulki rinnettä alaspäin, ja norsu läheni katsojia. Sen torahampaiden ympäri oli kääritty ruusu- ja myrttiseppeleitä, korvissa sillä oli muhkeita renkaita, ja jalokivillä koristettu ohimokoriste riippui sen silmien välissä. Eros jumala itse, kaunis, siivellinen poika, istui sen kaulalla ja ohjasi sitä kultaisen nuolen kärjellä. Mutta minkä kalleuden sulkikaan sisäänsä sen selkään sijoitettu simpukan muotoinen kantotuoli? Oliko se jumalatar, Pelagia-Afrodite itse?
Niin, valkeampana kuin valkoinen norsu, ruusuisempana kuin se vaaleanpunainen simpukankuori, jossa hän lepäsi helakan punaisilla patjoilla ja hopeanhohtavalla harsolla, säteili jumalatar. Hän valloitti heti kaikkien sydämet lumoavalla hymyllään, kainosti leikitsevillä silmäyksillään ja pienillä kätösillään, jotka viittasivat kiitoksensa yleisölle, tämän noustessa yhtenä miehenä seisaalleen, ja kymmenentuhannen silmäparin hurmautuessa hänen verrattomasta kauneudestaan.