Kahdesti kiersi saattue orkestran ympäri ja palasi sitte ruohokunnaalta Hefaistoon ympäri kokoutuneen keskusryhmän luo. Jalopeurat ja tiikerit vietiin pois sivukäytäviä pitkin; nuorukaiset ja neitoset järjestyivät kesyjen eläinten kera ryhmiksi, jotka olivat sitä pienempiä mitä kauvempana ne sijaitsivat näyttämön keskustasta, ja seisoivat sitte jännitettyinä odottaen norsua, joka saapui esiin ja polvistui sen kohokkeen taakse, joka oli määrätty jumalatarta varten.
Simpukan kuoret vetäytyivät kiinni, ja sulottaret aukoivat ne vyöt, joilla kantotuoli oli sidottu norsun selkään. Eläin kohotti kärsänsä, tarttui sillä — neitosten pehmeitten käsien ohjaamana — sulettuun simpukkaan, nosti sen ilmaan ja laski sen viimein kohokkeen taakse rakennetuille portaille.
Hefaistos liikkasi esiin ja ilmaisi kaikkein kömpelöimmillä eleillä ihastuksensa sen johdosta, että voi tarjota uskollisille käsityöläisilleen Aleksandriassa moisen näytelmän sekä antoi heidän ymmärtää, mitä sanomatonta nautintoa he voivat odottaa itselleen jumalattaren mystillisestä tanssista. Sitte hän vetäytyi takaisin antaen tilaa sulottarille, jotka nousivat kohokkeelle ja kietoen käsivartensa toistensa ympäri alottivat Hypatian hymnin.
Sen ensi säkeen kaiuttua avautui simpukan kuori uudelleen, ja silloin nähtiin Afrodite polvistuneena toiselle polvelleen simpukan sisässä. Hän kohotti päätänsä ja antoi katseittensa solua ylt'ympäri koko katsojapiirin. Hänen kasvonsa ilmaisivat suloista hämmästystä, joka muuttui ihmetteleväksi ihastukseksi sekä kainoudeksi, jota vastaan taisteli hänen tietoisuutensa uudesta autuudesta ja vasta voitetusta vallasta. Hän katsahti alas itseensä ja hymyili ihmeissään omasta kauneudestaan, sitte silmäili hän taivaalle ja näytti olevan valmis värisevällä riemastuksella syöksymään ylös rajattomaan avaruuteen. Koko hänen vartalonsa kasvoi; hän näytti saavan voimaa jokaisesta uudesta esineestä maailmankaikkeudessa, minkä hänen silmänsä vain kohtasi. Hitaasti hän oikaisihe täyteen pituuteensa näkinkenkien ja meriruohojen keskellä; hänen vyötäisillään kimalteli tuo smaragdi- ja helminauhoilla runsaasti koristettu salaperäinen vyöhyt. Viimein hän astui marmorilevylle ja kiersi kosteuden tuoksuvista kutreistaan kuten muinen Afrodite merestä kohotessaan.
Ensi silmänräpäyksenä yleisö oli liiaksi hurmautunut puhjetakseen mihinkään suosionosotuksiin. Mutta jumalatar näytti vaativan hänelle tulevaa kunnioitusta. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen liikkumatonna aivan kuin vaatien koko maailmaa lankeemaan jalkojensa juureen. Silloin irtautuivat kaikki kielet kantimestaan, ja pilviin kohoava jyrisevä huuto "Afrodite, terve!" saattoi ihmeisiinsä Kyrilloksen Serapeiumissa, väsyneen muulinajajan etäisten hietakumpujen keskellä ja uneliaan merimiehen kaukana merellä.
Sitte alkoi taiteen mestarinäytös, joka vain oli mahdollista niin pakotonta ja erinomaista ruumiillista kasvatusta nauttivan ja niin hienolla kauneusaistilla varustetun kansan keskuudessa kuin kreikkalaisten heidän syvimpänä rappeutumisaikanaankin. Tanssi, jossa jokainen liike oli sana, ja lepo yhtä kaunopuheinen kuin liikkeetkin, tanssi, jossa jokainen asento tarjosi uusia aiheita parhaimmalle kuvanveistäjälle ja jossa mitä suurin notkeus ilmeni, — ei kuten karkeammissa leikillisissä pantomiineissä hullunkuristen hyppyjen ja luonnottomien ruumiin vääntelyjen kautta, vaan jalon ja kohtuullisen sulavien liikkeiden alituisen vaihtelun avulla. Taiteilijattaresta oli hetkeksi tullut jumalatar. Teatteri, Aleksandria ja komea saattokulku — kaikki tämä haihtui hänen mielestään kun taiteellinen innostus hänet nyt valtasi, ja sekä hän että katsojat näkivät vain aution meren Cytheron ympärillä ja jumalattaren, joka liihotteli sen smaragdikirkkaalla pinnalla levittäen kauneuden, ilon ja rakkauden sädehtivää loistoa yli meren, ilman ja ihanien rantojen…
Filammon tirkisteli häneen, vallan suunniltaan häpeästä ja kauhusta; mutta hän ei voinut vihata, ei edes halveksiakaan sisartaan. Hän olisi niin tehnyt jos olisi havainnut tämän kasvoilla haihtuvimmankaan ilmeen siveellistä tietoisuutta; muttei enää näkynyt edes sitä heikkoa punerrustakaan, joka ensi hetkinä oli helottanut hänen poskillaan. Hänen kasvoillaan ilmeni vain hilpeää iloa omasta taiteellisesta kyvystään sekä hemmotellun lapsen tyydytettyä turhamaisuutta… Tunsikohan hän edes vastuunalaisuutta teoistaan? Oliko hänellä järjellinen sielu, joka voi eroittaa oikean ja väärän? Filammon toivoi ettei niin olisi laita… Hän ei tahtonut mitään sellaista… Mutta Pelagia jatkoi yhä tanssiaan; ja tuokion kuluessa, joka Filammonista tuntui pitkältä kuin kokonainen vuosisata, hän ei voinut taivaalla eikä maassa nähdä muuta kuin noitten valkeain jalkain nopeat liikkeet, joiden valkeat kuvaimet näkyivät marmorin pinnassa…
Vihdoin kaikki oli loppunut. Pelagian jokainen jäsen kadotti joustavuutensa, ja vajoten suloiseen väsymykseen ja itsetyytyväisyyteen hän vartoi suosionmyrskyä, joka nyt humisi Filammonin korviin ja väkevän torventoitotuksen tavoin julisti taivaalle ja maalle hänen sisarensa häpeän.
Norsu nousi ylös ja läheni marmorilevyä. Sillä oli selässään joukko purppurapatjoja, joilla leväten Afrodite jättäisi näyttämön. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja hymyili, kun tuo suunnaton eläin varovasti kietoi kärsän hänen vyötäisilleen ja hitaasti nosti hänet ilmaan asettaakseen hänet selkäänsä…
Pienoiset jalat, jotka hän puoleksi pelästyneenä oli pusertanut toisiaan vastaan, olivat juuri kohonneet marmoripinnasta, kun norsu vavahti ja pudotti ihanan kuormansa, katsahti alas, nosti toista etujalkaansa, kohotti kärsänsä ja päästi räikeän kauhistuksen ja inhon huudon…