Eläimen jalka oli punaisena verestä — tuon surmatun pienen pojan verestä — joka oli tunkeutunut äsken päälle sirotetun hiekan lävitse ja sillä kohtaa mihin norsu oli polkenut, pursunut esiin pyöreäksi, tummanpunaiseksi täpläksi.
Filammon ei voinut enempää kestää. Seuraavassa tuokiossa hän syöksyi katsojain tiheän joukon halki, raivasi mielipuolen voimalla itselleen tien penkkirivien yli, hyppäsi reunustan yli alas orkestralle ja juoksi kohokkeen juurelle.
"Pelagia! Sisareni! Sääli minua ja itseäsi! Tahdon kätkeä sinut!
Paetkaamme yhdessä tästä helvetistä, tästä perkeleitten maailmasta!
Tule, minä olen veljesi!"
Pelagia katsoi hetkisen häneen hurjasti tuijottaen. Yht'äkkiä kaikki selvisi hänelle.
"Veli!"
Hän kiiruhti alas marmorilevyltä ja syöksyi veljensä syliin. Hän luuli näkevänsä korkean ikkunan Atheenassa, josta oli näköala yli kaukaisten öljypuulehtojen ja puutarhain, yli Piraioon kiiltäväin kattojen ja laivatelakkain, yli avaran sinisen ulapan ja Aiginan purppurahohteisten vuorenhuippujen kauimpana taivaanrannalla… Ja tummasilmäinen poikanen löi käsivartensa hänen kaulaansa ja osoitti nauraen kiiltäviä mastoja etäisessä satamassa ja kutsui häntä sisarekseen… Hänen sielunsa, joka tähän asti oli tiedottomuudessa uinunut, heräsi yht'äkkiä eloon; ja parkaisten hurjasti häpeästä hän tempautui irti veljestään, peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui veriselle hiekalle.
Ylt'ympäri koko teatterin kuului karjuntaa, kuin olisi koko helvetti päässyt valloilleen:
"Lyökää hänet maahan! Viekää pois hänet! Ristiinnaulitkaa se orja!
Petoeläinten eteen se barbaari, jalo prefekti!"
Joukko vartijoita syöksyi hänen kimppuunsa, ja monet katsojista hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta alas orkestralle.
Filammon kääntyi heitä kohden kuin takaa-ajettu jalopeura; heleänä ja selvänä kuului hänen äänensä yli joukon melun: