"Niin, murhatkaa minut, kuten roomalaiset murhasivat Pyhän Telemakuksen, te orjat, jotka olette yhtä hulluja ja inhottavia kuin hullut ja inhottavat hirmuvaltijanne ja alhaisempia kuin nuo eläimet, joita käytätte pyöveleinänne. Verenjano ja irstaisuus käyvät mielellään käsi kädessä, ja sisareni häpeällinen valtaistuin lepää syystä viattomain olentojen veressä. Antakaa minun kuolemani tehdä uhrinne perkeleille täydelliseksi ja täydentää jumalattomuutenne mitan."
"Viekää hänet petojen eteen! Antakaa norsun tallata hänet tomuksi!"
Valtava eläin, jota vartijansa kiihottivat eteenpäin, syöksyi nuorukaista vastaan; Eros hyppäsi alas sen kaulalta ja pakeni itkien rinnettä ylös. Norsu tarttui Filammoniin kärsällään ja kohoitti hänet korkealle ilmaan, tuokion aikaa nuorukaisesta tuntui, kuin koko tuo kiljuva ihmisjoukko olisi pyörinyt ympäri. Hän koetti huoata rukouksen ja ummisti silmänsä.
Silloin kuului Pelagian ääni suloisena ja kirkkaana, vaikka mitä tuimimman tuskan jännittämänä:
"Säästäkää häntä! Hän on minun veljeni! Antakaa hänelle anteeksi, Makedonian miehet, minun tähteni — Pelagianne tähden! Tehkää minulle mieliksi — vain tämän ainoan kerran!"
Hän ojensi rukoilevasti kätensä katsojia kohden, syleili sitte norsun mahtavaa jalkaa ja puhutteli sitä kiihkein ja mielittelevin sanoin.
Ihmiset epäröivät, mutta eläin ei. Tyynesti norsu laski kärsänsä ja asetti Filammonin maahan. Munkki oli pelastettu. Läähättävänä ja hämmentyneenä hänet vietiin pois, laahattiin pitkin pimeitä käytäviä ja sysättiin viimein ulos kadulle evästyksenään kirouksia, varotuksia ja onnentoivotuksia, jotka kaikuivat kuuroille korville.
Mutta Pelagia kätki edelleen kasvonsa käsiinsä; hän nousi seisaalleen, astui syvän kauhun valtaamana hitaasti orkestan poikki ja ylös vihreää rinnettä sekä katosi palmujen ja oleanderipuiden sekaan välittämättä niistä suosionhuudoista ja pyynnöistä, ivanhuudoista, uhkauksista ja kirouksista, joita kuului tuosta halpamielisten orjain suuresta joukosta. Tämä odottamaton tapaus näytti tehneen tyhjiksi kaikki Oresteen viekoitukset. Vastenmielisyyden tai pettymyksen pilvi näytti sumentavan jokaisen otsaa. Monet kristityt nousivat äkkiä pystyyn lähteäkseen pois, täynnä kun olivat mielessään häpeää, ja tunnonvaivoja syystä että — liiankin mielellään — olivat olleet näkemässä moisia hirveitä asioita. Roistoväki, joka nyt oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi ja nähnyt kaiken mitä nähtävänä oli, alkoi kuuluvasti nurista pakanallisen näytelmän julmuutta vastaan.
Hypatia kätki vallan masentuneena kasvonsa käsiinsä. Orestes yksin näyttäytyi mieheksi tässä pulassa. Hän astui esiin, tervehti mitä miellyttävimmin yleisöä, viittasi hiljaisuutta ja alotti hyvin sommitellun puheensa:
"Makedonian miehet! Elköön viisasten miesten mielenmalttia hämmentäkö niin vähäpätöinen seikka kuin jonkun tassijattaren oikku! Se näytelmä, joka minulla on ollut ilo ja kunnia teille antaa" hyvä-huutoja ja kättentaputuksia vapautettujen vankien ja kaikkien nuorten keikarien taholta "ja jota te, kuten minusta näytti, ette katselleet vallan epäsuotuisin silmin" uusia hyvähuutoja, joihin kristitty alhaisokin, jonka omattunnot olivat alkaneet rauhoittua, vähitellen yhtyi "— tämä näytelmä on vain mieluinen esinäytös siihen vakavaan asiaan, jonka vuoksi teidät kaikki olen tänne kutsunut. On muitakin todistuksia hyvistä aikomuksistani: olen vapauttanut syyttömästi kärsivät, jakanut täällä elatusvaroja, jotka oikeudella kuuluvat Egyptille, joka ne on kasvattanut, mutta joita tyranninne tavallisesti ovat käyttäneet ylellisyyden lisäämiseksi kaukaisessa hovissa… Mutta miksi kiittäisinkään itseäni, vaikka pääni tällä hetkellä onkin raskas ja jäseneni vapisevat alituisesta ponnisteluistani teidän hyväksenne sekä herkeämättömästä työstäni mitä ankarimman oikeuden harjoittamisessa. Nyt on käsillä hetki, jolloin Makedonian heimo, jonka ylevin ylpeys on Aleksanterin komea kaupunki, ottaa jälleen entisen valtiollisen arvonsa ja vielä kerran ryhtyy hallitsemaan kolmatta osaa maailmassa. Näitä makedonialaisia täytyy heidän hallitusmiestensä kohdella vapaina miehinä, kansalaisina, sankareina, joilla on oikeus itse valita ja valtuuttaa hallitusmiehensä. Sanoinko: hallitusmiehensä? Unohtakaamme tämä sana ja korvatkaamme se enemmän filosofisella käsitteellä: neuvonantaja. Olla teidän neuvonantajanne — teidän kaikkien palvelija — uhrata itseni, aikani, terveyteni, henkeni jos niin tarvitaan, jotta Aleksandrian ihana vapaus turvattaisiin — se on minun kutsumukseni, toivoni, kunniani, on päämäärä johon vuosikausia olen pyrkinyt, mutta joka nyt vasta on käynyt mahdolliseksi saavuttaa viimeisen roomalaisen varjokeisarin kukistuttua. Makedonian miehet, ajatelkaas että Honorius ei enää hallitse! Afrikalainen istuu Cæsarien valtaistuimella! Heraklianus on ratkaisevalla voitolla ja — — ja — taivaan armosta valloittanut keisarin purppuran; ja nyt alkaa maailmalle uusi aika. Selvitelköön Rooman valloittaja välinsä Bysantiumin hovin kanssa, joka niin kauvan on painajaisena tukehuttatanut Välimeren tämänpuolisten maiden hyvinvointia ja sivistystä; yhtyköön vapaa, riippumaton ja yhtenäinen Afrika Aleksandrian laivatelakoiden ja palatsien ympärille ja löytäköön täällä luonnollisen keskuskohdan niin hyvin valtionhallinnolle kuin elinkeinoilleenkin!"