"Silloin voi ehkä tämä, ainakin sinun silmissäsi, puolustaa minua", sanoi Filammon ja otti esiin kauneuden vyön. "Sinä voit paremmin kuin minä arvostella sen hinnan. Mutta minä olen myöskin saanut toimekseni sanoa, että se on vain pantti siitä, että hän tahtoo uhrata vaikka puolenkin omaisuudestaan siitä kunniasta että pääsee tyttäresi oppilaaksi."
Hän laski jalokivistä säihkyvän vyön pöydälle.
Vanhus pysähtyi kulussaan. Smaragdit ja helmet kimaltelivat kuin tähdet linnunradassa. Hän katseli niitä ja rupesi jälleen hitaasti kävelemään. Minkähän arvoisia ne olivatkaan? Niillähän ainakin voisi maksaa kaikki velkansa. Vielä hetken käveltyään edes takaisin houkuttelevan syötin ohitse kääntyi hän Filammonin puoleen. "Jos tahdot luvata, ettet puhu asiasta kenellekään…"
"Sen lupaan."
"Ja jos tyttäreni, kuten on syytä otaksua, kieltäytyisi…"
"Niin pitäköön hän jalokivet! Niiden omistaja on, Jumalan kiitos, oppinut vihaamaan ja halveksimaan niitä. Pitäköön hän jalokivet ja — minun kiroukseni! Sillä Jumala rangaiskoon minua, jos sen perästä tulen hänen näkyviinsä."
Vanhus ei ollut kuullut Filammonin viimeisiä sanoja. Hän oli krokotiilin ahneudella siepannut syötin ja kiiruhtanut se mukanaan Hypatian huoneeseen. Filammon seisoi ja odotti, ja hänet valtasi uusi, hirvittävä epäilys. Alentua, saastuttaa puhtautensa! Entä jos tämä teeskentely olikin hänen filosofiansa koko hedelmä! Entäpä jos filosofia synnyttikin vain itsekkäisyyttä, ylpeyttä, farisealaisuutta! Ja oliko se kantanutkaan muuta hedelmää? Milloin hän oli nähnyt Hypatian avittavan tai edes säälivänkään köyhiä ja hyljättyjä? Milloin hän oli häneltä kuullut ainoatakaan todellisen myötätuntoisuuden sanaa surevia ja syntisiä kohtaan. Hän oli vielä näihin ajatuksiin vaipuneena, kun Theon palasi tuoden kirjeen.
'Hypatia hyvin rakastetulle oppilaalleen!
Minä surkuttelen sinua — mitäpä muuta voisinkaan? Vielä enemmän — minä kiitän sinua tästä pyynnöstäsi, sillä se osottaa minulle, ettei vastentahtoinen läsnäoloni tämänpäiväisessä vihattavassa näytelmässä ole minusta irroittanut sielua, josta olen toivonut mitä jalointa ja jolle olen ajatellut mitä korkeimman tehtävän. Mutta — miten voisinkaan sen sanoa? Kysy itseltäsi eikö muutoksen — joka ilmeisesti on mahdoton — täydy tapahtua siinä olennossa, jonka puolesta pyydät, ennenkun hän ja minä voimme puhella keskenämme. Minä en ole niin epäinhimillinen, että moittisin sinua pyyntösi johdosta, en moiti edes häntäkään sen johdosta mitä hän on. Hän vain seuraa luontoaan; ken voi närkästyä hänelle, vaikka kohtalo onkin varustanut niin kauniin eläimen liian raa'alla ja maallisella sielulla? Miksi surra hänen tähtensä? Maata hän on, ja maaksi hän on jälleen tuleva, mutta sinä, joka syntyessäsi sait jumalallisemman kipinän, sinun täytyy kohota ylöspäin ja napisematta jättää jälellesi olento, joka on sidottu sinuun vain lihallisen sukulaisuuden epätodellisella ja satunnaisella siteellä.'
Filammon rypisti kirjeen käteensä ja lähti talosta sanaakaan sanomatta.