Filosofilla ei siis ollut mitään evankeliumia portolle. Ei sanaakaan syntiselle ja alentuneelle. Kohtalo totta totisesti! Tämä saisi seurata kohtaloaan ja jäädä alhaiseksi, kurjaksi ja itseään halveksivaksi. Hänen pitäisi tukahuttaa järjen ja omantunnon ääni, heti kun se rupeaisi puhumaan hänen sydämessään, ja pahoittaa itseään uskomaan, että hänen täytyi olla sitä, josta hän tiesi, ettei hän ollut siksi aijottu. Hänen pitäisi sulkea silmänsä sille ilmeiselle kurjuudelle, joka hänelle Jumalan omalla äänellä saarnasi, että synnin palkka on kuolema. Maata oli hän, ja maaksi piti hänen jälleen tulla. Mitä toivoa tämä antoikaan Pelagialle — ja hänelle itselleenkin, joka tunsi että iankaikkinen autuus ei olisi hänelle minkään arvoinen, jos se eroitti hänet vastalöydetystä aarteestaan. Maata hän oli, ja maaksi hänen jälleen piti tulla…

Hypatia parka! Jos hänen nyt välttämättömästi koulukuntansa tavalliseen tapaan täytyi väärin käyttää kohtia hebrealaisten pyhistä kirjoista, niin mikä hänelle itselleen onneton päähänpisto saikaan hänen käyttämään juuri tätä raamatunlausetta? Sillä nyt esiytyi Filammonin sielussa tulikirjaimin muutamat vanhat sanat jotka hän kuukausi sitte oli unohtanut — ja itsekään sitä ajattelematta hän toisti ne ääneen ja innokkaasti:

"Minä uskon syntien anteeksiantamukseen, kuolleitten ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään."

Sitte näyttäytyi selvänä ja kirkkaana hänen sisäiselle silmälleen Ihmisen Poika, joka aterioi pöydän ääressä fariseuksen huoneessa, ja syntinen vaimo, joka pesi Hänen jalkojaan kyynelillään ja kuivasi niitä hiuksillaan. — Ja hänen tuskaisen sydämensä syvyydestä nousi rukous:

"Pyhä Magdaleena, rukoile sisareni puolesta!"

Näin korkealle nousi hänen rukouksensa, muttei korkeammalle. Sillä Ihmisen Pojan kuva häipyi yhä hirvittävämpään ja luoksepääsemättömämpään korkeuteen tältä suvulta, joka unhoitti Hänen rakkautensa Hänen voimansa rinnalla ja riidellessään Hänen Jumaluudestaan kokonaan kadotti näkyvistään Hänen ihmisyytensä. Ja Filammonin sydämessä kuvastui ajan henki kun hän tunsi, että hänen laiselleen luopiolle olisi julkeata rukoilla valoa ja apua niiden alkulähteeltä itseltään. Miten voisikaan hän, joka oli kieltänyt Herransa ja joka vapaaehtoisesti oli eroittautunut yhteisen kirkon yhteydestä, uudelleen korottaa itsensä? Miten hän voi muuten kuin vuosikausien rukouksilla ja itsekidutuksilla sovittaa ristiinnaulitun vihaa?…

"Houkkio! Mikä turhamainen ja kunnianhimoinen houkkio olen ollutkaan! Tämän vuoksi hylkäsin lapsuuteni uskon. Tämän vuoksi kuuntelin sanoja, joita kauhistuin; tukehutin omat epäilykseni ja vastenmielisyyteni; koetin luulotella itselleni, että voisin sovittaa näitä sanoja kristinuskon oppeihin — että saisin valheen soveltumaan yhteen totuuden kanssa! Tämän vuoksi antauduin tuohon turhaan toivoon että voisin tulla erilaiseksi kuin muut — että minä itse mukamas tulisin sukukuntaani suuremmaksi! Minulla ei ollut kylliksi olla ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, minä tahdoin ehdottomasti itse tulla jumalaksi, tietää hyvän ja pahan! Ja tämä on loppu! Minä pyydän kerran syvämielistä filosofiani auttamaan minua puhtaasti inhimillisessä hädässä, ja filosofia panee käsivartensa ristiin ja istuu siinä äänettömänä ja tyynenä ja nauraa tuskalleni. Ah, sinä hullu, sinä hullu, nyt saat syödä tekojesi hedelmän! Takaisin vanhaan uskoon! Takaisin kotiin, sinä harhaan joutunut! Mutta miten tulla kotiin? Eivätkö portit ole suljetut minulta, ehkäpä häneltäkin? Entä jos hän, kuten minäkin, on kastettu kristityksi!"

Tämä ajatus tuntui hänestä niin hirvittävältä, jopa melkein toivottomalta nyt, kun ensimmäinen omantunnon rauhattomuus ajoi hänet ehdottomasti takaisin sokeaan lapsuudenuskoonsa, ja ajan synkeät ja julmat opit koko kammottavuudessaan astuivat hänen eteensä. Viattomassa ja yksinkertaisessa luostarielämässään hän ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Pelagia oli kastettu, mikä oli hänen edessään muu kuin herkeämätön katumuksen teko? Hänellä samaten kuin Filammonilla oli jälellä elämä täynnä vilua ja nälkää, huokauksia ja kyyneleitä, yksinäisyyttä ja julmaa, kiduttavaa epätietoisuutta. Elämä oli tästä lähtien molemmille vain vankeutta. Olkoon niin, muttei heillä ollut mitään muutakaan, johon uskoa; taivaassa ja maan päällä ei ollut muuta, mihin hän toivonsa kiinnittäisi. Tällä tapaa sisar ainakin voisi löytää mahdollisuuden saavuttaa syntein anteeksiantamusta, armoituksen, hyveen ja palkinnon — niin, jopa ikuisen autuuden ja kunnian; ja vaikkapa hän ei niitä saavuttaisikaan, niin olisi korven erakkomaja hänelle parempi kuin itsetyytyväinen, saastainen elämä. Jos, kuten Hypatia sanoi, tämä viimemainittu oli hänen kohtalonsa, saisi hän ainakin kuolla taistellen kohtaloaan vastaan, uhmatessaan ja kirotessaan sitä. Parempi hyve ja helvetti kuin synti ja taivas! Eikähän Hypatia edes ollut luvannut Pelagialle taivasta! Ruumiin ylösnouseminen oli liian lihallinen käsite Hypatian hienostuneelle ja kauvas kantavalle opille. Siten hävisi Filammonin nelikuukautinen unelma jäljettömiin yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ja hän kiiruhti kotiin kammioonsa mieli yhden ainoan ajatuksen täyttämänä: korpi, erakkomaja Pelagialle, toinen hänelle itselleen! Siellä he toistensa sivulla tulisivat katumaan, rukoilemaan ja suremaan koko elämänsä, jotta Jumala mahdollisesti armahtaisi heidän sielujaan. Mutta ehkäpä Pelagia ei ollutkaan kastettu, ja silloin oli hän pelastettu. Hän saisi silloin muitten kääntyneiden pakanain tavoin tulla katekumeeniksi ja sitte vastaanottaa kasteen, jonka mystillinen vesi yhdessä tuokiossa huuhtoisi pois kaiken entisyyden; sitte hän voisi viattomuuden tahrattomissa vaatteissa alkaa uutta elämää. Kuitenkin oli Filammon Arseniukselta kuullut, että hän itse oli kastettu Atheenassa, ja Pelagia oli vanhempi kuin hän. Oli siis miltei mahdotonta, että sisko voisi olla kastamaton, ja kuitenkin Filammon toivoi sitä. Miltei hengettömänä levottomuudesta ja innosta hän juoksi ahtaita portaita ylös ja tapasi Mirjamin seisomassa oven ulkopuolella käsi ovenkahvalla ja silminnähtävästi aikeessa estää häntä käymästä sisään.

"Onko hän vielä sisällä?"

"On; ja entä sitte?"