"Saamme kenties tarpeeksi tekemistä puolustaessamme itseämme. Kuuletko mitä ne huutavat. Alas kaikki pakanat! Alas barbaarit! Se tarkoittaa meitä, ymmärrätkös?"
"Luuletko ettei kukaan muu kuin sinä ymmärrä kreikkaa? Anna niiden tulla — se saattaa antaa meille tekosyyn, ja me voimme kyllä puolustaa taloa viikon verran."
"Mutta miten pääsemme puhumaan henkivartijain kanssa?"
"Hiivimme sinne kanavatietä. Sitäpaitsi käy paremmin päinsä taivuttaa heidät teoilla kuin sanoilla. Heidän on pakko taistella samalla puolella kuin me, ja he tulevat mitä todennäköisimmin iloisiksi avustamme, sillä jos roskaväki ahdistaa jotakuta, niin alkaa se kai prefektistä."
"Ja jos vain — kuulehan miten se kirottu roistojoukko ulvoo! — jos vain sotilaat kerran ovat saaneet amaalin johtajakseen, niin seuraavat he kyllä häntä peninkulman, vaikka aikoivatkin vain kyynärän verran seurata…"
"Niin, gootit, markomannit ja nuo dakialaiset ja trakialaiset — vai miksi nyt roomalaiset heitä sanovatkaan — mutta minä tuskin luotan hunneihin!"
"Horna periköön niiden leveät naamat ja porsaansilmät! Niiden ja meidän välillä ei totisesti ole suurta ystävyyttä!"
"Mutta täällä ei ole pariakymmentäkään hunnia, ja ne ovat jakautuneet eri joukkoihin; yksi meistä voi ruoskia kolme niistä, ja ne pitävät varmasti voittajain puolta. Sitäpaitsi, toveri, ryöstämistä, ryöstämistä! Milloin olet nähnyt hunnin kääntävän selkänsä, kun on ollut puhetta ryöstämisestä, vaikkei hän olisi vainunnutkaan muuta kuin palasen talia?"
"Mitä galleihin ja latinalaisiin tulee", Wulf miettiväisesti jatkoi, "niin kuuluvat ne jokaiselle, ken voi maksaa niille."
"Jonka me kuten kaikki viisaat päälliköt voimme tehdä ottamalla kolikon omasta ja yhdeksän vihollisen taskusta. Ja Amaaliin voi luottaa?"