"Hän on luotettava kuten joku omista koiristaan nyt, kun jotain äkkipikaista on tekeillä. Hänellä on aina sydän oikealla paikalla; sen olen tiennyt koko ajan. Mutta hän ei ikinä ole voinut nähdä neljääkolmatta tuntia eteensä. Nytkin voi tapahtua, että jos tuo Pelagia saa hänet valtaansa, hän viskaa miekkansa nurkkaan ja nukahtaa yhtä sikeästi kuin ennenkin."
"Siitä ei vaaraa! Mitä siihen asiaan tulee, niin olemmehan ratkaisseet hänen kohtalonsa. — Mutta katsos vain tuota väkijoukkoa portin ulkopuolella! Meidän täytyy käydä sisään takaoven kautta."
"Mitä puhut? Mennäkö raosta, aivan kuin rotta! Ei toki! Vedä miekkasi, vanha seppä-äijä, tai sitten juokse!"
"En tällä kertaa!"
Miekka kädessä molemmat ukot astuivat suoraan joukkoon, joka lammaslauman tavoin väistyi syrjään.
"Ne tuntevat jo tulevat herransa", sanoi Smid.
Mutta siinä hetkessä kuin väkijoukko näki heidän aikovan astua sisään taloon, kuului huutoja:
"Gootteja! Pakanoita! Barbaareja!" ja heidän kimppuunsa käytiin takaapäin.
"Te tahdotte itse asian käyvän näin", virkkoi Wulf. Ja molempain goottien päitten päällä välähti kaksi pitkää kirkasta miekkaa, jotka kävivät yhä punaisemmiksi joka kerta kuin ne heilahtivat. Ukot astuivat tyvenesti eteenpäin seisahtumatta kertaakaan; he kolkuttivat portille ja menivät sisään jättäen useamman kuin yhden hengettömän ruumiin ulkopuolelle.
"Nyt olemme me ainakin panneet hiiliä olkikatolle", Smid virkkoi kun he sisässä kuivailivat miekkojaan.