Hän tunsi — miksi, sitä hän tuskin tiesi — mutta hän tunsi niin selvästi, kuin olisi joku jumala sen kuuluvasti hänelle sanonut, että ratkaiseva ajankohta hänen elämässään oli tullut, että hänen valtiollinen ja toimiva osansa oli päättynyt, ja että hänen nyt täytyi tyytyä olemaan itselleen ja itsessään se, mikä hän oli tai miksi hän voi tulla. Maailma ehkä syntyisi uudesta, mutta ei hänen aikanaan — jumalten palvelus tulisi ehkä uudelleen elähytetyksi, mutta ei hänen kauttaan Se oli hirvittävä keksintö, mutta kuitenkaan se tuskin oli keksintö. Hänen sydämensä oli jo monina vuosina sanonut hänelle että hän toivoi, missä ei mitään toivoa ollut, että hän taisteli virtaa vastaan, joka oli häntä väkevämpi. Ja nyt oli se silmänräpäys käsissä, jolloin hän joko taistelutta joutuisi virran vietäväksi, tai myöskin epätoivoisella ponnistuksella saavuttaisi kiinteän maan, sitte antaakseen ajan virran kulkea omaa tietään eteenpäin. Omaa tietään? Ainakaan ei se ollut jumalien tie, sillä tämä virta pyyhkäsi niiden nimet maan päältä. Mutta entä jos ne eivät välittäneetkään siitä että niitä tunnetaan? Entä jos ne olivat väsyneitä kuolevaisten palveisiin, jos ne — ollen itse itsellensä kylliksi — rajattomassa autuudessaan välinpitämättömästi katselivat maan kohtaloita? Eikö niin täytynyt ollakin? Eikö tämä käynyt esiin kaikesta mitä hän näki? Mitä Isis välitti Aleksandriastaan? Mitä Athene Ateenastaan?… Mutta Homeros, Hesiodos ja vanhat orfeilaiset laulajat olivat kuitenkin toista mieltä… Mistähän he lienevätkään saaneet tuon merkillisen käsityksen jumalista, jotka pitivät neuvoa keskenään, sotivat keskenään, naivat ihmisten lapsia, aivan kuin nämä olisivat olleet heidän sukuaan?

"Zeus, jumalten ja ihmisten isä"… Olivathan nämä sanat täynnä toivoa ja lohtua… Mutta olivatkohan ne tosiakin? Ihmisten isä? Mahdotonta — ainakaan ei hän ollut Pelagian isä. Ei hän ollut itsensä halventaneiden, saastutettujen, tietämättömäin isä… Vain ylevien sielujen isä olivat runoilijat kai tarkoittaneet.

Mutta missäpä nyt löysi yleviä sieluja? Oliko hänen sielunsa ylevä? Ja jos niin oli, niin miksi nuo korkeammat voimat olivat hyljänneet hänet äärimmäisessä hädässään? Oliko ylevien sielujen suku todellakin kuollut? Ehkä hän vain itsekylläisyydessään omisti itselleen kunnian, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta? Vaan oliko tämä kaikki vanhojen runoilijain haaveilua? Olivatko he — kuten muutamat rohkeat filosoofit väittivät — luoneet jumalia oman mielensä mukaan ja asettaneet omat ihanat haavekuvansa ihmisten ihailtaviksi?… Niin sen täytyi olla. Vaan jos kerran jumalia löytyi niin täytyi niiden tuntemisen olla ihmisten suurin autuus. Eivätkö he silloin ilmestyisi ihmisille, paljastaisi kauneuttansa muutamille valituille, — oman kunniansa tähden, vaikkeivät — kuten hän kerran oli uneksinut — tekisikään sitä rakkaudesta niitä kohtaan, joiden sielut olivat samaa jumalallista syntyperää kuin heidänkin?… Mutta mitähän, jos jumalia ei olisikaan olemassa? Mitähän, jos tuo kohtalon virta, joka nyt nieli jumalien nimet, olisi ainoa todellinen voima? Mitähän jos tuo vanha pyrrhonilainen oppi sisältäisikin kaikkeuskysymyksen oikean ratkaisun? Mitähän, jos keskipistettä, järjestystä, lepoa ja päämäärää ei olisikaan olemassa, vaan ainoastaan ikuista juoksua, alas-syöksevää vaihtelua? Ja hämmentyneet ajatukset loihtivat hänen eteensä Lucretiuksen kamalan näyn: kodittoman kaikkeuden, joka aina ja ikuisesti vajoamistaan vajosi tyhjyydestä tyhjyyteen aiheettoman ja aina vaikuttavan painolain pakotuksesta, kaikkeuden, jossa kuolevaisten muutokset ja pyrkimykset olivat vain tomuhiukkasten pyörimistä ikiaikaisessa myrskyssä.

Mahdotonta! Oli olemassa totuus, hyve, kauneus, jalous, joka ei koskaan voinut muuttua, vaan joka oli ikuisesti pysyvä, ijäti sama. Hänen naissydämensä jumalallinen vaisto nousi järkeä vastaan kieltäen Jumalan nimessä sen valheelliset johtopäätökset. Ei, — hyve ja kauneus, ne olivat olemassa. Mutta sittekin — eivätköhän nekin voineet olla satunnaisia ilmiöitä, siinä lumotilassa, jota nimitetään kuolevaiseksi elämäksi, tietoisuuden satunnaisia ja muuttuvia vaikutelmia, loistavia kipunoita, jotka tomuhiukkasten yhteentörmäyksessä olivat singahtaneet. Kenpä sen tiesi?

Oli kuitenkin kerran löytynyt ihmisiä, jotka sen tiesivät. Eikö Plotinus puhunut, välittömästä, salaperäisestä jumaluuden näkemisestä, sielun intohimottomasta innoituksesta ja hiljaisesta hurmauksesta, jossa ollen tämä kohosi elämän, ajatuksen, järjen ja oman olemuksensa yläpuolelle sen tykö jota katseli, absoluuttisen Alkuykseyden tykö, ja yhdistyi tähän Ykseyteen, tai oikeammin sanoen, oppi tuntemaan sen yhdistyksen, mikä oli vallinnut niiden välillä aina siitä lähtien, jolloin sielu oli lähtenyt Ykseydestä? Kuusi kertaa oli Plotinus kuusikymmentä vuotta kestäneen elämänsä ajalla kohonnut tähän salaperäiseen yhtymykseen ja tuntenut olevansa osa Jumalasta. Kerran oli Porfyriuskin nauttinut samasta ihanasta onnesta. Miten usein Hypatia oli koettanutkin, ei hänen ollut koskaan onnistunut näyssä selvään nähdä yhtään ainoata hänen ulkopuolellaan olevaa oliota, vaikka harjotus, luja tahto ja voimakas mielikuvitus olivatkin opettaneet häntä miltei mielensä mukaan synnyttämään itsessään sitä salaperäistä innoitusta, joka oli valmistuksena yliluonnolliseen näkyyn. Mutta hänen iloaan siitä hurmaavasta ja hänen ajatuksensa mukaan jumalallisesta tilasta, josta hän sellaisissa tilaisuuksissa nautti, oli aina vähentänyt ja kylmentänyt tietoisuus siitä, että sadat ihmiset — ja, mikä surullisinta, niiden joukossa kristityt munkit ja nunnat, — jotka olivat häntä ala-arvoisempia sekä lahjojen että opin puolesta, kehuivat vallan samoja keinoja käyttämällä päässeensä yhtä pitkälle, — jopa, jos voi uskoa heidän omaa kuvaustaan näyistään, vielä pitemmällekin kuin hän. Sillä munkit ja nunnat väittivät myöskin, että he siveästi eläen, ankarasti paastoten, ruumiin ollessa täydellisessä levossa ja mielen herkeämättä miettiessä yhtä ainoata ajatusta, voivat kohota ruumiillisen olemuksensa yläpuolelle taivaisiin, missä saivat nähdä sanoin kertomattomia ihmeitä — vaikka näitä kuten useimpia muitakin sanoin kuvaamattomia asioita hyvin seikkaperäisesti kuvattiin ja toitoteltiin. Ja hän tunsi melkein kuin häpeävänsä, kun hän valmistelihe sinä iltana vielä kerran — ehkäpä viimeisen — taivaita tavoittelemaan, ja kun hän tuli ajatelleeksi, että moni oppimaton munkki ja nunna Konstantinopelista hamaan Thebaidiin saakka ehkä samaan aikaan saattoi olla samanlaisissa hankkeissa. Mutta sittekin, hänen täytyi yrittää. Tässä epäilyksen hirvittävässä kuilussa hänellä täytyi olla jotakin käsin kosketeltavaa ja todellista, hänellä täytyi olla jotakin muuta tukea heikolle uskolleen, väsyneelle sydämelleen, kuin omat ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa… Ehkäpä ainakin tällä kertaa hänen suurimmassa hädässään joku jumala suvaitsisi näyttää hänelle vilahduksen kauneudestaan… Ehkäpä Athene vihdoinkin armahtaisi… Tai jollei Athene, niin joku alkuolento, enkeli tai demooni… Häntä kyllä puistatti ajatellessaan niitä pahoja ja petollisia henkiä, joiden ilona oli valkeuden enkelien hahmossa viekotella ja kietoa jumalien palvelijoita. Mutta tästä vaarasta huolimatta hänen sittenkin täytyi vielä kerran yrittää. Eikö hän ollut puhdas ja saastaton kuin Athene itse? Eikö hänen luontainen puhtautensa auttaisi häntä vaistomaisen vastenmielisyyden avulla tuntemaan nuo pahat olennot soreimmankin pinnan alta? Hänen täytyi ainakin yrittää…

Ja niinpä hän, kasvoillaan mitä syvimmän nöyryyden ilme, rupesi riisumaan jalokiviään ja ylempätä pukuaan. Sitte hän paljastaen polvet ja jalat ja irroittaen kultakutrit valloilleen, laskeutui lepovuoteelle, pani kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten kiihoituksesta jännittyneen katseensa ylöspäin odotti mitä tuleman piti.

Siinä makasi hän tunnin toisensa perästä. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, rinta kohoili ja hengitys kävi kiihkeäksi; mutta noissa ojennetuissa jäsenissä, liikkumattomissa käsissä ja jaloissa ei ollut enempää elonmerkkiä kuin Pygmalionin norsunluumorsiamessa, ennenkun se oli muuttunut inhimilliseksi lihaksi ja vereksi. Aurinko vaipui mailleen; suurkaupungin pauhu ulkona koveni kovenemistaan; sotilaat alhaalla melusivat ja nauroivat; mutta kaikki nämä äänet menivät huomaamatta, kuulumatta hänen korviensa ohi. Usko, toivo, jopa järkikin riippui siitä onnistuiko tämä hänen uskalias yrityksensä tavoitella korkeinta taivasta. Herkeämättä ponnistaen hyvin harjotettua tahtoansa, joka mystikoiden mukaan itsensäkuolettamisella osottaa suurimman voimansa, poisti hän aistimistaan jokaisen äänen ja jokaisen kuvan sekä sielustaan jokaisen ajatuksen. Hän makasi vallan tahdottomana ja oman itsensäkin unohtaen, kunnes kaikki tietoisuus ajasta ja paikasta oli hälvennyt, ja hän luuli olevansa aivan yksin äärettömyydessä.

Hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut toivoa, hän ei uskaltanut iloita, peläten murtavansa lumouksen… Useammin kuin kerran hän oli juuri tässä kohdassa murtanut sen antautumalla jonkun äkillisen ja rajun ilon tai pelon valtaan; mutta nyt oli hänen tahtonsa luja… Hän ei tuntenut omia jäseniään, hän ei kuullut omaa hengitystään… Kepeä, kirkas sumu, ääretön kimaltelevista suomuksista kudottu verkko, joka vuoroon läheni ja poistui hänestä, esiytyi ja jälleen katosi, näkyi hänen yläpuolellaan ja ympärillään… Oliko hän ruumiissaan vaiko sen ulkopuolella?…

* * * * *

Verkko muuttui rajattomaksi avaruudeksi tyyntä, kirkasta valoa… Levollinen, lämmin ilma ympäröi hänet… Hän hengitti tätä valoa ja häilyi siinä kuni tomuhiukkanen päivänpaisteessa… Ja kuitenkin kesti hänen tahtonsa lujana.