* * * * *
Kaukana, äärettömän kaukana, häämötti tuon mittaamattoman kirkkauden syvyyksissä tumma, varjomainen piste. Se läheni ja kasvoi… Musta pallo, sateenkaarien ympäröimänä… Mikähän se mahtoi olla? Hän ei tohtinut toivoakaan… Se läheni lähenemistään, vielä likemmäksi, kosketti häntä… Sen keskus värähti, vapisi, muodostui viimein ihmiskasvoiksi —… Jumalanko? Ei — Pelagian!
Se oli Pelagia, kauniina, suruisena, nuhtelevana, närkästyneenä, kauheana… Hypatia ei voinut kestää enää kauvempaa; hän hypähti parahtaen pystyyn ja tunsi koko sen hirvittävän tointumisen katkeruuden, jota mystikko tuntee, kun inhimillinen järki ja inhimillinen tahto, joita hän on ylenkatsonut, jälleen saavuttavat jumalalliset oikeutensa ja kuvausvoima hurjasta lennostaan hervahtaa jokapäiväisyyteen.
Tämäkö siis oli jumalien vastaus. Sen olennon kuva, jonka hän oli halveksien jättänyt kiusauksille alttiiksi, työntänyt luotaan! "Ei, se ei ole jumalien vastaus — se on oman sieluni vastaus! Mikä houkkio olenkaan ollut! Olen jännittänyt tahtoni mitä voimakkaimpaan toimintaan, vaikka luulin sen toimettomimmaksi herpaisevani! Olen ollut kaikkien mielihalujeni orja, vaikka luulin ne tykkänään tukahuttaneeni. Entäpä jos tämäkin valokudos, tämä hohde, tämä pimeä pallo, samatenkuin Pelagian kasvotkin, olivat vain kuvausvoimani ehkäpä aistienikin mielikuvia! Entä jos pidinkin omaa minuuttani jumalana! Entäpä jos olinkin omassa valossani, omassa äärettömyydessäni! Enkö olekin oma äärettömyyteni, oma valoni, oma pimeyteni!" Näin sanoessaan hän hymähti katkerasti, viskautui pitkäkseen lepovuoteeseen ja kätki kasvot käsiinsä, ruumiin ja sielun puolesta kokonaan uupuneena.
Viimein hän kohottautui istualleen ja hajallaan olevia kiharoitaan ajattelematta jäi tuijottamaan avaruuteen. "Voi, jospa saisin yhdenkin ilmestyksen, yhdenkin ennuksen! Voi, jospa palaisivat nuo runoilijoiden laulamat kultaiset ajat, jolloin jumalat vaelsivat ihmisten parissa ja taistelivat ystävinä heidän rinnallaan. Ja kuitenkin — ovatko nämä vanhat tarut luotettavia, hurskaita tai edes säädyllisiäkään? Eikö sydämeni nouse niitä vastaan? Ken on enemmän kuin minä Platonin kera halveksinut niitä kehnoja tekoja, riitä alentavia muodonvaihdoksia, joita Homeros kertoo Kreikan jumalista? Täytyykö minun nyt niihin uskoa? Täytyykö minun alentua ajattelemaan, että jumalat, jotka elävät aistimailmamme yläpuolella, tahtoisivat tehdä itsensä havaittaviksi meidän aistimillemme, jotka ovat äärettömän pitkiä kehitysjaksoja heitä alhaisemmat — että he tahtoisivat alistua aineen alhaisten sattumien alaisiksi? Täytyy. Mieluummin sellainenkin usko, kuin ei mitään! Olkoon niin! Paljon, paljon parempi on uskoa että Ares haavoitettuna ja huutaen pakeni kuolevaista ihmistä — parempi uskoa Zeuksen avioliittorikoksia ja Hermeen varasteluita, kuin uskoa, etteivät jumalat milloinkaan ole puhuneet kasvoista kasvoihin ihmisten kanssa. Minä tahdon ajatella — jotten tulisi hulluksi — että olennot siitä näkymättömästä maailmasta, jota isoan ja janoan, ovat ilmestyneet ja seurustelleet ihmislasten kanssa tavalla, jota ei järki eikä aistit voi kieltää — vaikkakin nämä olennot olisivat oikullisempia ja alhaisempia kuin konsanaan me itse! Onko tosiaan sitte olemassa mitään näkymätöntä maailmaa? Oh, jospa saisin ennuksen, saisin merkin!"
Uupuneena ja mieli hämmennyksissä hän meni "jumalten huoneeseen", jossa oli kokoelma muinaisajan taideteoksia, joita hän säilytti pikemmin taideaarteina kuin palveluksen esineinä. Ylt'ympäriinsä seisoi näitä manalle menneiden sukupolvien kylmiä mielikuvituksen tuotteita liikkumattomassa ja elottomassa kauneudessaan, tuijottaen valkeilla, sieluttomilla silmillään avaruuteen. Voi jospa ne olisivat kyenneet puhumaan ja rauhoittamaan hänen sydäntään! Huoneen perällä seisoi Minerva, täydessä sota-asussa kypärineen, keihäineen ja kilpineen; se oli ateenalaisen kuvanveistotaiteen helmi, jonka hän oli ostanut muutamilta kaupustelijoilta, sittenkun gootit olivat ryöstäneet ja hävittäneet Ateenan. Siinä seisoi jumalatar ankaran kauniina; mutta voi, oikea käsi puuttui ja typistetty käsivarsi oli yhä ojossa aivan kuin olisi se tahtonut ilkeästi ivata sitä uskoa, josta muoto vielä oli jälellä, voima oli kuollut ja hävinnyt.
Hän katseli kauvan ja kiihkeästi lempijumalatartaan, sitä ihannetta, jonka kaltaiseksi hän vuosikausien kuluessa oli ikävöinyt tulevansa; hän katseli, kunnes — oliko se vain unta, päivän viimeisten säteitten leikkiä, vai vetäytyivätkö todellakin jumalattaren huulet hymyyn?
Mahdotonta! Ei, se ei ollut mahdotonta. Eikö muutamia vuosia sitte Hekateen kuva ollut hymyillyt eräälle filosoofille? Eikö kerrottu liikkuvista kuvapatsaista, silmääiskevistä muotokuvista ja kaikista niistä ilmeisistä ihmeistä, joiden avulla kuoleva usko epätoivoisesti koettaa — ei pettää toisia, vaan uskotella itselleen olevansa järjellinen? Sellaista oli tapahtunut — sellaista voi tapahtua — sellainen oli todellista!
Ei! Nuo huulet olivat, kuten alkuaankin olivat olleet, suletut, ja niillä lepäsi kylmä rauha, joka miltei läheni ivahymyä. Ihme — jos se sellainen oli ollut — oli lakannut. Mutta oliko tuo vain näköhäiriö? Eivätkö käärmeet kiemurrelleet kilvessä olevan Medusanpään ympärillä? Eivätkö ne irvistelleet, eivätkö tirkistelleet häneen kivisilmillään muuttaakseen hänetkin kauhun voimalla kiveksi?
Ei, sekin taukosi. Ah, jospa sitä vain olisi kestänyt, olisihan sekin ollut elonmerkki! Vielä kerran hän katsahti ylös jumalattaren kasvoihin, mutta turhaan; kivi pysyi kivenä. Tietämättä itsekään mitä teki hän äkkiä kiihkeästi syleili marmoripatsaan polvia.