"Juutalaiseukkoko?" kirkui akka. "Ja mikä sinä sitte olet, joka niin kysyt? Sinä kreikatarko? Mitä ovat teidän jumalanne, teidän sankarinne, teidän perkeleenne, teidän, jotka meidän suhteemme olette vain eilispäivän lapsia? Te olitte vain kourallinen puolialastornia raakalaisia, jotka riitelivät Troijasta siihen aikaan jolloin meidän Salomomme, sellaisen loiston ympäröimänä, jommoista Rooma ja Konstantinopoli eivät koskaan ole nähneet, lausumattoman nimen voimalla hallitsi demooneja ja henkiä, enkeleitä ja pääenkeleitä, valtoja ja herruuksia. Mitä tietoja teillä on, joita ette olisi varastaneet egyptiläisiltä ja kaldealaisilta? Ja mitä tiesivät egyptiläiset, jota eivät olleet oppineet Moosekselta? Ja mitä kaldealaiset, jota eivät olleet oppineet Danielilta? Mitä tietää maailma, jota se ei ole oppinut meiltä, maagillisuuden isiltä ja mestareilta-maailman sisimpien salaisuuksien herroilta? Tule, kreikkalainen lapsi — te kreikkalaiset olette, kuten Egyptin papit muinoin sanoivat teidän isistänne, alati lapsia, jotka halajavat uutta leikkikalua, heittääkseen seuraavana päivänä sen jälleen pois — tule koko teidän viheliäisen viisautenne lähteelle! Sano, mitä tahdot nähdä, ja sen olet saava nähdä!"
Hypatia oli voitettu; ei ollut epäilemistäkään, etteikö eukko itse täydellisesti uskonut omiin sanoihinsa, ja se oli sellainen sieluntila, jota Hypatia oli nähnyt niin harvoin, ettei käynyt ihmetteleminenkään jos se vaikutti häneen sillä salaperäisellä ja valtaavalla voimalla, jolla se tavallisesti vaikuttaa — ja jolla sen ehkä pitäisikin vaikuttaa — ihmissydämeen. Sitäpaitsi oli se koulukunta, johon hän kuului, aina koettanut Itämaiden ikivanhojen kansojen keskuudesta etsiä jumalallisen innoituksen alkulähteitä ja niitä salaperäisiä oppeja, jotka periytyivät jo ammoin sitte kuolleilta kansakunnilta. Olikohan hän ehkä nyt löytänyt kaiken tämän?
Juutalaiseukko huomasi heti olevansa voitolla ja jatkoi, antamatta
Hypatialle aikaa vastata:
"Millä tavalla tahdot sen sitte tapahtuvan? Peilin ja vedenkö avulla, kuutamon loisteella seinälle, taikka seulanko vaiko aterian avulla? Taikka ehkä symbaalien tai tähtien voimalla, vaiko niiden neljänkolmatta alkuaineen avulla, joiden kautta valtakunta luvattiin Teodosius Suurelle? — tai assyrialaisten pyhillä numeroillako taikka hekatisen taivaanpallon safiirin avulla? Pitääkö minun, kuten muinen egyptiläisten pappien, uhata jälleen repiväni Osiris kappaleiksi tai paljastavani Isiksen salaisuudet? Sen kyllä voisin tehdä jos tahtoisin, sillä minä tiedän kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin. Vai käyttäisinkö Salomon sinettiin kaiverrettua lausumatonta nimeä, jonka kaikista maan kansoista me yksin tunnemme? Ei, se olisi vahinko, sillä onhan kysymys vain pakanasta. Sen täytyy tapahtua pyhän happamattoman leivän avulla. Katsos tänne, tässä ovat ihmeitä tekevät jyväset! Syö tänään joka kolmas hetki yksi näistä eläkä mitään muuta! Tule sitte tänä iltana tyköni kantaja Euclaimonin asuntoon ja tuo se musta agaatti mukaasi; silloin saat nähdä mitä haluat nähdäksesi."
Hypatia otti jyväset, mutta kysyi epäröiden:
"Mutta mitä nämä ovat?"
"Ja sinäkö väität osaavasi tulkita Homerosta? Kukahan se oli, jonka tässä eräänä aamuna kuulin puhuvan niin kauniisti siitä 'nepenthestä', jonka Helena antoi sankareille, herättääkseen heissä iloa ja rakkautta? Kukahan se oli joka väitti nepenthen olevan tunnuskuvan siitä sielun huimauksesta, joka virtaa henkisestä kauneudesta, ja niin edespäin? — Se oli sangen kauniisti sanottu, mutta kysymys, mitä nepenthe oikeastaan oli, jäi vastaamatta. Minä sanon sinulle että tämä on nepenthe. Ota se ja koeta, ja myönnä sitte että voit kyllä puhua Helenasta, mutta että minä voin näytellä hänen osaansa ja että minä kumminkin tunnen hiukan enemmän Homerosta kuin sinä."
"En voi uskoa sinua. Anna minulle joku merkki voimastasi; miten muuten voisinkaan uskoa sinua?"
"Merkki — merkki? Polvistu tuohon kasvot kohti pohjoista! Sinä olet aivan liian pitkä sellaiselle kumaraiselle eukkorähjälle kuin minä olen."
"En ole ikinä notkistanut polvea kenenkään ihmisen edessä."