Vähän yli neljä vuosisataa olivat Rooman keisarikunta ja kristillinen kirkko, melkein samana hetkenä syntyneinä, kehittäneet itseänsä rinnatusten kuin kaksi mahtavaa, kilpailevaa valtaa ja taistelleet rajua taistelua ihmisrodun omistamisesta. Keisarikunnan aseina eivät olleet ainoastaan rusentava fyysillinen ylivoima ja sammumaton vallotushalu, vaan oli sillä edellisiä melkein tehoisampana aseena verraton järjestämisnero ja yhtäläiset ulkonaiset laki- ja järjestysmuodot. Tämä oli yleensä hyödyksi kukistetuille kansoille, se kun asetti vakinaisen ja säännöllisen kiristysjärjestelmän mielivaltaisen ja rajattoman ryöstön sijaan. Ja päästäen kaikkien maakuntien varakkaammat asukkaat osalle alemmilta työtätekeviltä luokilta puristetuista tuloista, se voitti ensinmainitut samalla valtion puolelle. Työtätekevät luokat olivat maaseuduilla suorastaan orjia, eikä kaupungeissakaan heidän nimellinen vapautensa ollut suuren arvoinen. Vain hallituksen almut estivät heidät nälkäkuolemasta, ja heidän eläimellistä hyväätuultaan piti hallitus vireillä suurisuuntaisesti järjestettyjen yleisten näytelmien avulla, joissa luonnon ja taiteen aarrevarastot tyhjennettiin alhaalle vajonneen väestön uteliaisuuden, himojen ja julmuuden tyydyttämiseksi.
Tätä suunnatonta järjestöä vastaan oli kirkko nyt nelisen vuosisataa taistellut, aseenaan vain oma valta ja kaikkikäsittävä sanomansa ja tuon puhtauden ja siveellisyyden, itsensäuhrauksen ja rakkauden hengen ilmestys, joka oli näyttänyt paremmin kykenevänsä sulattamaan ja liittämään yhteen ihmissydämet kuin konsaan se väki- ja hirmuvalta, mekaaninen järjestely ja ne aistilliset syötit, joilla valtio oli koettanut vastustaa veriviholliseksi aavistamaansa evankeliumia.
Ja nyt oli kirkko voittanut. Tämän maailman heikot olivat kukistaneet sen väkevät. Huolimatta vainoojiensa pirullisesta julmuudesta; huolimatta siitä saastuttavasta ilmapiiristä, joka sitä ympäröi; huolimatta siitä, ettei se saanut muodostua puhtaista ja erikoisesti valituista olennoista, vaan täytyi sen sananmukaisesti "uudestisynnyttää" jäsenensä tuosta syvälle vajonneesta joukosta, joka sitä pilkkasi ja vainosi; huolimatta siitä että sen täytyi kestää omassa keskuudessaan tuon tuostakin puhkeavia pahojen himojen purkauksia, himojen, joille sen jäsenet olivat ennen antaneet itsessään rajattoman vallan; huolimatta niistä tuhansista harhaopeista, jotka sen ympärillä ja sen keskuudessa versoivat, väittäen kuuluvansa kirkkoon, vaikka koettivatkin sitoa jäseniä itseensä nurkkakuntahenkensä ja puolueröyhkeytensä avulla — mikä juuri kumosi heidän väitteensä — kaikesta tästä huolimatta oli kirkko voittanut. Itse keisaritkin olivat liittyneet sen puolustajiksi. Julianuksen viimeinen yritys koettaa keisariutensa painolla pönkittää pystyyn vanha pakanausko oli vain osottanut, että se vanha usko oli menettänyt kaiken vaikutuksensa kansaan. Ja hänen kuoltuaan vyöryi uuden uskon vuoksi vapaana. Maalliset hallitsijat suostuivat mielisuosiolla uimaan virran mukana, omistamaan, sanoissaan ainakin, Kristuksen lait omiksensa, tunnustamaan kuningasten Kuninkaan, jota hekin olivat velvolliset kunnioittamaan ja tottelemaan, ja nimittämään omia orjiaan "köyhemmiksi veljikseen", taikka, mikä myöskin tapahtui, "hengellisiksi ylipaimenikseen".
Mutta jos keisareista olikin tullut kristittyjä, ei keisarikunta silti ollut kristitty. Siellä täällä poistettiin kyllä joku vääryys, taikka julaistiin joku käskykirje vankiloiden tarkastamisesta ja vankien tilan parantamisesta, taikka joku Ambrosius sai ankaroiden nuhteiden avulla jonkun Theodosiuksen vähän aikaa toimimaan oikeudenmukaisesti. Mutta valtio oli edelleenkin sama. Yhä se oli suuri tyranni, sorti kansaa, tukahutti kansallista elämää, lihotti itseään ja virkamiehiään laajan ryöstöjärjestelmän kautta. Ja niin kauan kuin sillä oli ylivalta, eivät ihmiskunnan toiveet olleet suuret. Olipa itse kristittyjenkin joukossa miehiä, jotka, kuten Dante myöhemmin, "Konstantinuksen turmiollisessa lahjassa" ja kirkon ja valtion välillä vallitsevassa aselevossa näkivät uuden ja uhkaavan vaaran. Eikö valtio koettanut levittää kirkonkin yli samaa myrkyllisen upaspuun siimekseen verrattavaa varjoansa, jolla se oli tukahduttanut kaiken vapaan inhimillisen kehityksen? Eikö se siten koettanut tehdä kirkostakin itselleen palkatun orjapäällikön, jota se lellitteli kun se oli kuuliainen ja ruoski, jos se uskalsi osottaa omaa vapaata tahtoa tai tunnustaa lakia, joka oli korkeampi sen tyrannien säännöksiä? Eikö se hienontuneella imartelulla koettanut lykätä kirkon hartioille sen väestön hoitoa ja ylläpitoa, joiden sydänverestä se eli? Niin ajattelivat silloin monet, ja ymmärtääkseni eivät he siinä olleetkaan väärässä.
Mutta jos sivistyneen maailman yhteiskunnallinen tila viidennen vuosisadan alussa oli luonnoton, niin oli sen henkinen tila vielä luonnottomampi. Se eri rotujen, kielien ja tapojen yhteensulattaminen, jota roomalaisten vallan aikana oli jatkunut neljä vuosisataa, oli synnyttänyt vastaavan sekoituksen uskonnoissa, oikean yleismaailmallisen hapatuksen inhimillisistä ajatuksista ja vakaumuksista. Kaikki kunniallinen usko vanhoihin paikallisiin jumaluustaruihin oli vähitellen ja kauvan sitten häipynyt kouraantuntuvamman keisarinjumaloimisen tieltä, ja kansalliset jumalat, jotka eivät olleet kyenneet vapauttamaan tunnustajiaan, alenivat toinen toisensa jälkeen "jumalallisen Cæsarin" vasalleiksi. Filosofeeraavat rikkaat heidät unhoittivat ja heitä palvelivat vain alemmat luokat siellä missä vanhat uskonnolliset tavat vastasivat paremmin niiden raaempia taipumuksia, taikka missä paikkakunnan tulolähteet ja merkitys niistä riippui.
Sillävälin vaelsivat ihmisten ajatukset, vanhoista kiinnepaikoistaan vapautuneina, mietiskelevien epäilysten rannattomalla merellä ja etenkin metafyysillisemmät ja mietiskelevämmät itämaat koettivat omintakeisesti ratkaista kysymystä ihmisen suhteesta näkymättömään. Siellä syntyivät siten nuo tuhannet lahkot, harhaopit ja teosofiat (on suorastaan alentavaa filosofialle käyttää niille sen nimeä), joiden ongelmoita nykyaikaiset tutkijat ymmällä tarkastelevat, kykenemättä seuraamaan tai selittämään niiden houreita.
Mutta näistäkin, kuten yleensä kaikista vapaan ihmisajatuksen ponnistuksista, oli hyötynsä ja hedelmänsä. Ne asettivat kirkon miesten ratkaistavaksi joukon uusia kysymyksiä, jotka heidän täytyi selvitellä, jollei kirkko tahtonut ainaiseksi luopua vaatimastaan asemasta ihmissielun suurena opettajana ja tyydyttäjänä. Tutkia noita kuplia, sellaisina kuin ne jokaisella inhimillisen elämän laineella kohosivat ja särkyivät; tuntea, liian usein Augustinuksen lailla katkerien kokemusten kautta, niiden viekottelevaa voimaa; erottaa totuus, johon ne tähtäsivät, valheesta, jota ne sen sijaisena tarjoilivat; todistaa yhteisen kirkon omaavan niissä ylevissä totuuksissa, joita se julisti, täyden tyydytyksen levottoman aikakauden äärimmäisillekin metafyysillisille vaatimuksille — siinä oli sen ajan tehtävä. Ja miehiä nousi tehtävää täyttämään ja heitä auttoivat työssään juuri ne seikat, jotka tuo henkinen mullistus on synnyttänyt. Yleinen aatteiden, uskontojen ja rotujen sekotus sekä myös maantieteellisesti helppo liikeyhteys valtakunnan eri osien välillä, oli omansa laajentamaan neljännen ja viidennen vuosisadan kirkko-isien näköpiiriä, syventämään heidän ajatuksiaan ja tekemään heistä laajasydämisiä, kärsivällisiä ja suvaitsevaisia miehiä, sellaisia, joita, sen voimme empimättä sanoa, kirkolla sittemmin vain aniharvoin eikä maailmalla koskaan ole ollut osotettavana. Siihen päätökseen tulemme ainakin silloin kun arvostelemme heitä sen mukaan, mitä heillä oli, eikä sen mukaan, mitä heillä ei ollut, ja kun uskomme kuten mielemme tekee, että jos he olisivat eläneet nyt eivätkä silloin, he olisivat yhtä paljon korkeammalla nykyisiä aikalaisiaan kuin he olivat silloisia. Ja siten aikakausi, joka Gibboninkaltaisista pintapuolisista irvihampaista näyttää vain mädänneiseltä ja päättömältä aistillisuuden ja anarkian, fanatismin ja ulkokultaisuuden kaokselta, synnytti sellaisia miehiä kuin Athanasius ja Hieronymus, Chrysostomus ja Augustinus, liitti kristinoppiin tulevienkin kansakuntien perinnöksi kaiken mikä Kreikan ja Egyptin filosofiassa ja Rooman yhteiskuntajärjestyksessä oli arvokkainta, ja istutti vieraisiin maihin, itsetiedottomien välittäjien kautta, kaikkien eurooppalaisten ajatusten ja siveysoppien perusteet.
Mutta kirkon terveys ei riipu yksistään sen tunnustamasta opista eikä myöskään sen harvalukuisten pylväiden viisaudesta ja pyhyydestä, vaan sen yksityisten jäsenten uskosta ja hyveistä. Terveellä sielulla täytyy myös olla terve ruumis tyyssijanaan. Ja länsimaisenkin kirkon olisi ollut mahdoton saavuttaa sitä ilmakasta tulevaisuutta, joka sitävarten oli varalla, ellei tuon Rooman vaikutuksen kuivattaman ja saastuttaman maailman suoniin olisi vuodattanut raikkaampaa verta.
Ja tuo raikas veri oli tämän kertomuksen aikana parhaallaan tarjolla. Se tuli goottilaisissa kansoissa, joiden puhtaimmat jätettä olevat tyypit ovat norjalaiset ja saksalaiset, vaikka kaikki Euroopan kansat Gibraltarista Pietariin asti saavat heitä kiittää voimansa parhaimmista alkujuurista. Valtavan hyökylaineen lailla vyörivat nyt goottilaisjoukot toinen toisensa jälkeen eteenpäin luodetta kohti, samoten läpi koko Rooman keisarikunnan, ja vasta Välimeren rannat saavutettuaan ne pysähtyivät ja ponnahtivat takasinpäin. Nuo villit laumat toivat länsimaisen kirkon vaikutuspiiriin juuri ne tiedot, joita se tarvitsi luodakseen tulevaisuuden kristinopin ja joita se ei voinut saada ei Länsi- eikä Itä-Roomasta. Ja ne ainekset olivat verrattain puhdas moraali, syvä kunnioitus vaimoa ja perhe-elämää, lakia, tasapuolista oikeutta, persoonallista vapautta ja ennen kaikkea sanoissa ja töissä esiintyvää kunniallisuutta kohtaan, perinnäisestä velttoudesta vapaa ruumis, vakava vaikka vilkas sydän, jossa paloi tavaton halu oppimiseen niittäkin, joita he halveksivat, käytännöllisessä tarmossa roomalaisten veroiset aivot, jotka samalla eivät jääneet liian paljon jälelle itämaisista kansoista kuvittelemisvoimassa ja mietiskelevässä teräväjärkisyydessä.
Ja niiden voima tuntui kohta. Goottien etujoukot, joita veristen sotien kautta oli kolmisen vuosisataa työllä ja vaivalla pidetty Alppien tuolla puolen, oli vähitellen otettu valtion palvelukseen siellä missä se vain kävi päinsä, ja Rooman legionien ydinkohta oli muodostettu goottilaisista upseereista ja sotamiehistä. Mutta nyt saapuivat pääjoukot. Lauma lauman perästä laskeutui alas Alppeja ja työntyi valtakunnan rajoja vasten. Rikkaine kaupunkineen ja hedelmällisine alankoineen houkutteli Italia heitä ryöstöön; apujoukoikseen he olivat oppineet ymmärtämään oman voimansa ja Rooman heikkouden; casus belli oli pian keksitty — —. Miten järjetön olikaan Theodosiuksen poikain menettely, kun he kieltäytyivät suorittamasta niitä apurahoja, joilla gootit oli lahjottu lupaamaan, etteivät kävisi keisarikunnan kimppuun! — Koko tuo takasinpidätetty tulva syöksyi nyt Italian tasangoille ja Länsi-Roomasta tuli siitä päivästä lähtien kuoleva idiootti, samalla kuin uudet tulokkaat jakoivat Euroopan keskenään. Viitenätoista vuotena ennen tämän kertomuksen aikaa päätettiin Kreikan ja neljänä viimeisenä itse Rooman kohtalo. Äärettömät rikkaudet, jotka viisi vuosisataa jatkunut ryöstö oli kerännyt Capitoliumin ympärille, olivat joutuneet eläintennahkoihin puettujen miesten saaliiksi; erään keisarin sisar oli arvioinut kauneutensa, siveytensä ja rotuylpeytensä yhdenarvoiseksi sen pohjoismaiden uroon avujen kanssa, joka vei hänet mukanaan vaimonaan ja vankinaan Etelä-Ranskaan ja Espanjaan, missä hän perusti uusia kuningaskuntia ja ajoi äsken sinne saapuneet vandaalit yli Gibraltarin salmen niihin aikoihin kukoistaville Pohjois-Afrikan rantamaille. Kaikkialla kiehuivat vanhan maailman hajanaiset jätteet Medeian kattilassa, esiintyäkseen siitä sittemmin kokonaisina, nuortuneina ja voimakkaina. Longobardit, goottien jaloin rotu, olivat väliaikaisesti asettuneet Itävallan rajoille suoritettuaan pitkän vaelluksen Ruotsin vuorilta. Pian olivat etenevät hunnit tunkeneet heidät sieltä pois ja samottuaan Alppien yli antoivat he iki-ajoiksi nimensä Lombardian tasangoille. Vielä muutamia levottomia vuosia, ja frankit huomasivat olevansa alempien Reinin maiden herroja; ja ennenkuin Hypatian oppilasten päät olivat harmaantuneet, olivat Hengist ja Horsa sadun mukaan nousseet maalle Kentin rannoilla ja englannin kansan suuripiirteinen elämä oli saanut alkunsa.