Mutta joku kohtalon oikku esti meidän rotumme, joka kaikkialla muualla oli menestynyt, saamasta jalansijaa tuolla puolen Välimeren, edes Konstantinopelissa, joka vielä tänäkin päivänä pitää Euroopassa yllä aasialaista uskontoa ja aasialaisia tapoja. Näytti siltä kuin itämaat olisi peruuttamattomasti tuomittu osattomiksi siitä vaikutuksesta, joka olisi voinut ne uudistaa. Jokainen goottilaisten rotujen yritys asettua asumaan meren toiselle puolen päättyi aina siirtolaisten turmelukseen ja häviöön, koettivatpa he sitten muodostaa sinne säännöllisen kuningaskunnan, kuten vandaalit Afrikassa, taikka pysyä siellä vain sissijoukkoina, kuten gootit Gainaksen johdolla Vähässä-Aasiassa, taikka keisarin henkivartijoina, kuten varjakit keskiajalla, taikka uskonnollisina vallottajina kuten ristiretkeläiset. Se hämmästyttävä tapojenpuhdistus, jonka voitolliset vandaalit Salvianuksen ja hänen aikalaistensa mukaan vaikuttivat Pohjois-Afrikassa, ei heitä auttanut ollenkaan, he kadottivat enemmän kuin antoivat. Ilman-ala, huono esimerkki ja mahtavuuden loiste alensi heidät vuosisadan avuttomiksi irstailijoiksi, orjainomistajiksi, jotka olivat tuomitut Belisariuksen puoligoottilaisten sotajoukkojen sukupuuttoon hävitettäviksi. Ja heidän kanssaan hävisi viimeinenkin toivo siitä että goottilaiset rodut saisivat pitää itämaissa samaa ankaraa mutta terveellistä kuria, joka oli herättänyt länsimaat uudelleen elämään.
Egyptiläiset ja syyrialaiset kirkot tulivat senvuoksi tekemään työtä ei itseänsä vaan meitä varten. Sairaaloisuuden ja vanhuudenheikkouden merkit olivat niissä jo liian selvät. Juuri tuo kreikkalais-itämaalaisen hengen suunnanmuutos, joka niiden jäsenistä teki sen ajan suuria ajattelijoita, vierotti heidät todellisuudesta mietiskelyyn, ja Egyptin ja Syyrian kansat olivat vuosisatojen kuluessa veltostuneet, liiaksisivistyneet ja kuivuneet, kun riutta verta ei ollut tullut ydintä uudistamaan. Sairaaloisia, itsetietoisia, fyysillisesti tunnottomia, kelvottomia, sekä persoonallisesti että poliitillisesti vapaita kun olivat, kehittyi heistä helposti kiihkoilijoita, mutta ei Jumalan valtakunnan jäseniä. Perhe- ja kansalliselämän käsitteetkin, nuo kirkon jumalalliset alkujuuret, joita ilman se varmasti kuihtuisi kaikista jumalattomimmaksi ja julmimmaksi haamuksi, uskonnolliseksi maailmaksi, olivat itämaissa häipyneet. Sen oli vaikuttanut tuo yleinen turmiollinen tapa pitää orjia, sekä myöskin juutalaisten alentuminen, jotka vanhoista ajoista olivat olleet juuri niiden käsitteiden suuria esitaistelijoita. Ja kaikki luokat esi-isänsä Aatamin esimerkin mukaan — samalla tavalla kuin "se vanha Aatami" jokaisessa ihmisessä menettelee ja tulee menettelemään — lykkäsivät synninhäpeänsä omaltatunnoltaan inhimillisten yhteyksien ja velvollisuuksien ja sen Jumalan niskoille, joka ne oli asettanut. Vanhaan totuttuun tapaan he sanoivat: "Nainen, jonka minulle annoit, antoi minulle omenan ja minä söin sen". Intohimoiselle länsimaalaisen luonteelle, kuten kaikille heikoille yleensä, oli täydellinen kieltäymys helpompi kuin kohtuus, uskonnolliset mielteet mieluisemmat kuin jumaliset teot. Siksipä idässä kehittyi munkkilaitos niin laaja, että Egyptissä sanottiin munkkien lukuisuuden kilpailevan maallikkoväestön kanssa, ja samalla kun se vaikutti tavattoman vähennyksen tapojenturmeluksessa yleensä, aiheutti se yhtä suuren veltostumisen ja vähenemisen itse väestössä. Sellainen kansa ei voinut vastustaa Itä-Rooman yhä kasvavaa tyranniutta. Turhaan panivat sellaiset miehet kuin Chrysostomus ja Basilius oman persoonallisen vaikutuksensa vastapainoksi byzantilaisen hovin inhottaville juonille ja halpamaisuuksille. Itämaisen kristillisyyden aina vaan alaspäin kulkeva kehitys jatkui pysähtymättä vielä pari surkeata vuosisataa, rinnan länsimaisen kirkon ylöspäin käyvän kehityksen kanssa. Ja samaan aikaan kuin Pyhän Yrjön seuraajat käännyttivät uudestisyntynyttä Eurooppaa, kukistuivat idän kirkot muhamettiläisten valloittajien edessä, jotka saivat voimaa elävästä uskostaan tuohon elävään Jumalaan, jonka kristityt, vihatessaan ja vainotessaan toisiaan Hänestä syntyneiden eri oppien vuoksi, kielsivät ja ristiinnaulitsivat jokaisella elämänsä työllä.
Mutta siihen aikaan, jota tämä kertomus käsittelee, oli kreikkalais-itämaalainen henki vielä keskellä suurta työtään. Tuo omituinen metafyysillinen saivartelu, joka meidän laajemmalle ymmärryksellemme liian usein käsittämättömällä tavalla oli fraaseissa ja määrittelyissä näkevinänsä tärkeimpien hengellisten totuuksien symboolit ja luuli homousios- ja homoiusios-käsitteiden erotuksessa piilevän ratkaisun koko ihmisyyskysymykseen, oli ryhtynyt Aleksandriassa, kreikkalaisen filosofian vanhassa tyyssijassa, taisteluun juuri sen tieteellisen mietiskelyn kuluneiden jätteiden kanssa, jota sen oli korkeasta kehityksestään kiittäminen. Munkkielämän erottuminen perhe- ja kansalaisvelvollisuuksista teki sen ajan kirkko-isät sopiviksi siihen tehtävään, sillä se antoi heille aikaa, ellei mitään muuta, antautua koko elämäkseen kysymysten vakavaan tutkimiseen, mikä enemmän seuraarakastaville ja käytännöllisille pohjoismaalaisille olisi ollut mahdotonta. Meidän velvollisuutemme on, sensijaan että nauraisimme heitä pedanttisina haaveilijoina, kiittää taivasta siitä että juuri sinä aikana kuin heitä tarvittiin löytyi miehiä, jotka kykenivät meidän hyväksemme tekemään sen mihin me emme koskaan olisi kyenneet. He ovat jättäneet meille kalliiksi, todennäköisesti heidän sydänverellään ostetuksi perinnöksi samalla kertaa kristillisen ja tieteellisen metafysiikin, jonka paikkailemiseksi kaikki yritykset ovat osottautuneet turhiksi. He taistelivat voitokkaasti tuota teoreettisten ajatushirviöiden merkillistä sikiötä vastaan, joka oli syntynyt kuluneen kreikkalaisen filosofian sekotuksesta egyptiläiseen symbolismiin, kaldealaiseen astrologiaan, persialaiseen dualismiin, braamiläiseen spiritualismiin — kaikki viehättäviä ja loistavia harhakuvia, joista enemmän seuraavissa luvuissa.
Kuvatessani Hypatiaa ja hänen kohtaloaan olen tarkoin seurannut päteviä lähteitä, etenkin Sokrateen kertomusta loppukohtauksesta, sellaisena kuin se on hänen "Kirkkohistoriansa" VII kirjan 15:ssä kappaleessa. Olen kumminkin useista historiallisista syistä taipuvainen määräämään hänen kuolinhetkensä pari vuotta aikaisemmaksi kuin Sokrates. Muinaistarun, jonka mukaan Hypatia olisi ollut filosofi Isidoron vaimo, pidän minä kuten Gibboukin vähintäin viidenkymmenen vuoden ajanlaskuvirheenä, koska Isidoron opettaja Proculus syntyi vasta vuotta ennen Hypatian kuolemaa. Mainittua tarua vastustaa myös Photius, joka verrattuaan Isidoroa ja Hypatiaa toisiinsa lausuu selvästi, että Isidorus meni naimisiin erään Domnan kanssa. Sen ajan historioitsijatkaan eivät sitäpaitsi sanallakaan viittaa siihen, että hän olisi ollut naimisissa; eikä Isidoron nimi esiinny kertaakaan niiden monien yhteisten ystävien joukossa, joille Synenius kirjeissään Hypatiatte lähettää terveisiä, ja jos missään, niin niissä olisi mainittu hänen miehensä, jos sellainen kerran olisi ollut olemassa.
En voi toivoa, että nämä sivut olisivat aivan vapaat ajanlaskuvirheistä ja erehdyksistä. Sen vain voin sanoa, että olen pitänyt vilpitöntä ja tarkkaa työtä osatakseni oikeaan pienimmissäkin yksityiskohdissa ja kuvatakseni aikakauden, sen tavat ja sen kirjallisuuden sellaisina, kuin ne minulle esiintyvät — läpeensä luonnottomina, raihnaisina ja kuluneina, muistuttaen enemmän Ludvig XV:n kuin Sofokleen ja Platon aikoja. Ja lähetän nyt tämän pienen kuvaukseni maailmalle ja olen valmis sydämellisesti kiittämään jokaista arvostelijaa, joka vetämällä esiin erehdykseni opettaa minua ja yleisöä entistään tarkemmin tuntemaan nuoren ja vanhan kirkon viimeistä kamppailua.
ENSIMMÄINEN OSA.
1 Luku.
LAURA.
Vuonna 413 jälkeen Kristuksen istui nuori munkki Filammon muutaman matalan vuorijonon rinteellä, joka lentohiedan peittämänä kohosi keskellä Egyptiä noin kolmesataa engl. peninkulmaa Aleksandriasta etelään. Hänen takanansa levisi autio hiekka-aavikko, elottomana, rannattomana, kuvastaen kalmankeltaista hohdettaan syvänsiniseen pilvettömään taivaanrantaan. Hänen jalkojensa juuressa valui hiekka pieninä puroina halkeamasta toiseen, töyräältä töyräälle, taikka pyrysi hänen ohitsensa ohuina keltaisina savupilvinä, joita oikukas kesäinen tuuli ajoi edellään. Siellä täällä näkyi hänen allansa kapean laakson toista seinämää reunustavissa kallioissa sokkeloisia luolia, suunnattomia, vanhoja kivilouhoksia obeliskeineen ja puolivalmiine pilareineen, jotka seisoivat siellä sellaisina kuin työmiehet olivat ne vuosisatoja sitten jättäneet. Hieta hyväili niiden kylkiä ja kasautui kummuiksi niiden ympärille. Niiden huiput oli tuo kuiva erämaan lumi sileiksi hionut. Kaikkialla hiljaisuutta, hävitystä, kuolleen kansan hauta kuolevassa maassa.
Ja kaiken tämän yläpuolella istui munkki mietteissään, elämää, nuoruutta, voimaa ja kauneutta uhkuvana — kuin erämaan nuori Apollo. Hänen ainoana pukunaan oli takkuinen lammasnahka, jota nahkainen vyö piti kiinni. Hänen pitkät mustat kiharansa, jotka lapsuudesta saakka olivat saaneet vapaina kasvaa, liehuivat välkähdellen auringonpaisteessa. Tuuhea, tumma parranalku leuvassa ja poskilla todisti terveen miehuuden kevättä. Hänen kovat kätensä ja ruskettuneet, vahvajäntereiset jäsenensä puhuivat työstä ja kestävyydestä, säihkyvät silmänsä ja kaareva otsansa rohkeudesta, voimakkaasta mielikuvituksesta, intohimosta ja mietiskelystä, joille ei ollut toimialaa sellaisessa paikassa.