Hypatia valahti kalmankalpeaksi. Oliko Filammon siellä jälleen? Hän tapasi talismania — se oli poissa! Varmaankin hän kadotti sen viime yönä Mirjamin luona. Nyt hän älysi, mikä sen vanhan noidan juonen päätarkoituksena oli ollut. — Hänet oli petetty, peijattu, kaksinkertaisesti peijattu! Mikähän uusi juoni tässä piili?
"Käske häntä antamaan kirje ja menemään tiehensä… Isäni? Mitä? Ken hän on? Kenen tuot luokseni tällaisena hetkenä?"
Vielä hänen puhuessa Theon tyrkki sisään vierasta, joka ei ollut kukaan muu kuin Rafael Aben-Ezra.
Rafael läheni hitaasti Hypatiaa, taivutti toisen polvensa ja laski
Synesiuksen kirjeen hänen käteensä.
Hypatia hätkähti koko ruumiiltaan odottamattoman tulijan tuntiessaan… No niin; ei hän ainakaan tienne viimeöisestä häpeästäni. Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa Rafaelia silmiin, otti vain kirjeen ja avasi sen…
Jos hän oli toivonut saavansa siitä lohdutusta, niin se toivo petti hänet.
Synesius filosofittarelle:
"Vaikka kohtalo ei voikaan viedä minulta kaikkea, niin vie se kuitenkin kaikki minkä voi. Mutta ainakaan kahta se ei voi minulta riistää — vapautta valita mikä parasta on, ja auttaa sorrettuja. Taivas varjelkoon minua siitä, että se riistäisi minulta arvostelukykynikin, kuten kaiken muunkin! Senvuoksi minä vihaan vääryyttä: sillä vihata minä voin; ja minun haluni olisi vääryyttä estää; mutta voima sen estämiseen kuuluu niihin, jotka se on minulta ryöstänyt — ryöstänyt jo ennenkuin ryösti lapseni…
"'Kävivät arvosta sankarin, muinoin miehet Mileton.'
"Ja oli aika, jolloin minäkin olin ystäväni lohdutus, ja jolloin sinulla oli tapana sanoa minua kaikkien muiden kuin itseni siunaukseksi, kun minä avoimin käsin jakelin toisten hyväksi sen suosion, jota mahtavat minulle osoittivat… He olivat minun välikappaleitani — siihen aikaan… Mutta nyt ovat kaikki jättäneet minut: ellei sinulla ole vielä voimaa. Sillä sinut ja hyveen minä luen niihin, joita ei kukaan voi minulta riistää. Mutta voimaa sinulla aina on, ja on varmaankin nytkin — kun sinä alati käytät sitä niin jalolla tavalla.