"Mitä tulee noihin kahteen jaloon nuorukaiseen Nicaeukseen ja Filolaukseen, minun sukulaisiini, niin anna kaikkien niiden huoleksi, jotka sinua kunnioittavat, olivatpa he yksityisiä tai virkamiehiä, että nuorukaiset pääsevät takaisin entisiin heille kuuluviin oikeuksiinsa."
"Kaikkien, jotka minua kunnioittavat!" Hypatia katkeralla mielellä huokasi. Sitte hän katsahti Rafaeliin aivan kuin olisi pelännyt ilmaisseensa salaisuutensa. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Rafaelin silmissä oli vakava, säälivä katse, joka sanoi Hypatialle, että hän tiesi — eihän kaikkea? — ei kai toki kaikkea?
"Oletko tavannut — Mirjamia?" Hypatia hätäisesti kysäsi, käyden epätoivossaan käsiksi juuri siihen asiaan, jota eniten pelkäsi.
"En vielä. Saavuin tänne vasta tunti sitte; ja Hypatian onni on vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani."
"Minun onneniko? Se on mennyttä!"
"Sen parempi. Minäkään en onneani löytänyt ennenkuin olin sen kadottanut."
Rafael viivytteli vastausta mutta ei kuitenkaan kääntänyt pois katsettaan Hypatiasta. Näytti siltä kuin olisi hänellä ollut sanottavana jotain tärkeätä, jonka hän halusi mutta jota hän sittekin samalla pelkäsi pukea sanoiksi. Viimein hän virkkoi:
"Myöntänet ainakin, että minä nyt olen paremmin puettu kuin viimein tavatessamme. Minä olen palannut puettuna, näethän kuten sekin pirunriivaama gadarolainen, josta tapamme ennen oli väitellä — ja ehkäpä mieleltänikin ojentuneena… Jumala tiesi!"
"Rafael! Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? Sinä tiedät — et ole voinut oleskella täällä tuntikautta saamatta tietää — että vielä eilispäivänä minä uneksin pääseväni —" Hypatia painoi katseensa alas — "keisarinnaksi, että minä tänään olen kukistettu, huomenna ehkä maanpakolainen. Eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavana kuin vanhoja ivapuheita ja kaksimielisyyksiä?"
Rafael seisoi ääneti ja liikahtamatta.