"Oletahan nyt, kuten ennen hupaisissa sanasodissamme teimme, että hän tahtoo julkisesti todistaa maailmalle vanhurskautensa… Ainoana keinona hänelle silloin kai olisi Platonin mukaan tuo Glauconin esittämä muoto; panettelu, kidutus ja ristinkuolema?"
"Mitä puhetta tämä on, Rafael? Aineelliset ruoskat ja ristinpuut ikuisen ja henkisen aatteen välikappaleina?"
"Oletkohan, Hypatia, vielä koskaan tarkemmin miettinyt, millainen tuo ihmisen perikuva oikeastaan olisi?"
Hypatia säpsähti, aivan kuin olisi uusi ajatus mieleen iskenyt, ja tunnusti — kuten jokainen uusplatonilainen olisi tunnustanut — ettei hän ollut koskaan sitä ajatellut.
"Ja kuitenkin meidän oppi-isämme Platon opetti, että jok'ainoalla ilmiöllä, kukasta kansakuntaan asti, on taivaissa ikuinen, täydellinen perikuva. Ehkäpä me emme tähän asti ole olleetkaan kyllin tarkkoja platonilaisia, arvoisin opettajani. Ehkäpä me filosofeina, ja vähän farisealaisina kaupan päälliseksi, olemmekin aloittaneet kaikki tutkistelemisemme, samoin kuin rukouksemmekin, kiittäen Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten kaltaisia, ja siten väärinkäsittäneet toisenkin kohdan Platonin 'Tasavallassa', johon me entisinä kultaisina aikoina niin mielellämme viittasimme."
"Mikä kohta se oli?" kysäsi Hypatia, joka yhä enemmän kiintyi keskusteluun.
"Että filosofit olisivat ihmisiä."
"Teetkö pilkkaa minusta? Platonhan määrittelee filosofin ihmiseksi, joka etsii tiedon kohteita, jotavastoin muut etsivät mielipiteen kohteita."
"Aivan oikein. Mutta mitähän jos me, tahtoessamme välttämättä saada selvitetyksi, missä filosofi eroaa muista ihmisistä olisimmekin jättäneet huomioonottamatta missä hän on toisten ihmisten kaltainen ja samalla sittenkin unhoittaneet että ihminen on suku, josta filosofi on vain yksi laji?"
Hypatia huokasi.