"En koskaan sinulle mitään opettanut, Rafael."
"Sinä opetit minulle enimmän, armas neito, kun vähimmän sitä aavistit. Mutta sano minulle vielä yksi asia. Eikö jokaisen ihmisen ominaisuus ole olla poika. Sillä voithan ajatella ihmisen, joka ei ole isä, mutta et ihmistä, joka ei ole poika."
"Myönnettäköön."
"Silloin tuon perikuvan täytyy olla poika."
"Kenen poika, Rafael?"
"Miksei Zeun, jumalien ja ihmisten isän? Mehän sovimme siitä, että — nimittäkäämme sitä nyt häneksi, koska olemme päässeet selville siitä, että se on henkilö — ei voi kiittää olemassa olostaan ketään muuta kuin itse Jumalaa."
"Mitä siitä seuraa?" Hypatia kysäsi luoden ihanat silmänsä Rafaeliin. Niissä kuvastui kiihkeä epäilys, mutta samalla, kuten Rafael kuolinhetkeensä saakka väitti, myöskin toivo ja ilo.
"Eikö nyt, Hypatia, pojan täydy olla samaa lajia kuin isäkin? Kotkat eivät synnytä kyyhkysiä, sanoo runoilija. Eikö pojan nimi ole vain tyhjä ja petollinen vertaussana, ellei poika ole isänsä täydellinen ja yhtäläinen kuva?"
"Uroot siittävät poikia pahempia kuin he itse ovat, sanoo runoilija."
"Me emme nyt puhu ihmisistä sellaisina kuin ne ovat, joita Homeron Zeus sanoo kurjimmiksi kaikista kedon eläimistä. Mehän puhumme — vai kuinka? — täydellisestä ja perikuvallisesta pojasta ja täydellisestä ja perikuvallisesta isästä täydellisessä ja ikuisessa maailmassa, jossa ei ole kehitystä, taantumusta eikä muutosta. Mehän puhumme täydellisestä ja perikuvallisesta suvun jatkumisesta, jonka ainoana määritelmänä voi olla, että yhtäläinen synnyttää itsensä kanssa täydellisesti yhtäläisiä olioita… Sinä vaikenet. Vaikene vaan, Hypatia… Me olemme joutuneet liian kauas äärettömyyteen…"