Ja sitte he molemmat olivat tuokion vaiti. Rafaelin mielessä liikkuivat juhlalliset ajatukset Viktoriasta ja Esaijan vanhoista ennusmerkeistä, joiden merkitystä hänelle ennustuksina löytämäänsä Ihmiseen nähden ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän toivoi ja uskoi, että samat ennusmerkit hänenkin osakseen suotaisiin ja hänkin saisi lapsen merkiksi siitä että kaikesta hänen syntisyydestään huolimatta "Jumala oli hänen kanssansa".

Mutta hän oli juutalainen ja mies; Hypatia oli kreikkalainen ja nainen — vaikka toisekseen eivät Hypatian koulun miehetkään olleet toisella kannalla tässä asiassa. Hänelle ei yleisinhimillisillä suhteilla ja velvollisuuksilla ollut niin korkeata ja jumalallista merkitystä kuin tuolle käännytetylle juutalaiselle, joka vasta nyt oli oppinut ymmärtämään omien pyhien kirjojensa sisällön ja tullut oikeaksi israelilaiseksi. Eikä Rafaelin todistelukaan voinut saada häntä vakuutetuksi, vaikka saikin hänet sanattomaksi. Hypatian, kuten hänen hengenheimolaistensakin, usko perustui enemmän mielikuvitukseen ja uskonnolliseen tunteeseen kuin järkeen ja siveelliseen tietoisuuteen. Ja koko tuo loistava utumaailma, jossa hän oli vuosikaudet juhlinut — sen maailmansyntyopit, virtaukset, sukulaisuudet, vertauskuvallisuudet, pappisvaltaisuudet, äärettömyydet, ikuisuudet ja sen semmoiset — kaikki tuo oli liian kiehtovaa ainaiseksi hyljättäväksi, vaikka hän ei löytänytkään siinä lepoa eikä edes voinut siihen empimättä uskoa, ja vaikka se olikin hävinnyt näkymättömiin juuri kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Ja taistellen järjen yhä enemmän varmentuvaa vakuutusta vastaan hän viimein virkkoi:

"Sinä siis tahtoisit minun hylkäävän, kuten itse näyt tehneen, tuon ihanan ja taivaallisen, noiden kuivien ja laihojen järkisyiden hyväksi, joiden vastustamiseksi minä, mikäli minusta tuntuu, en — kaikesta huolimatta — voi ryhtyä sinun kanssasi sanasotaan, Rafael — sillä olenhan minä nainen — heikko nainen!"

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mikäli sinusta tuntuu, mikä?" Rafael kysyi lempeästi.

"Olethan voinut huonommalle asialle antaa järjellisemmän värityksen."

"Niin sanoi Aristofaneskin Sokrateesta. Mutta kuule minua vielä hetkinen, rakastettu Hypatia. Sinä kieltäydyt hylkäämästä tuota ihanaa, ylevää, taivaallista? Mitähän jos ei ainakaan Rafael Aben-Ezra olisi löytänyt sitä ennenkuin nyt? Muista mitä äsken sanoin — mitähän jos tuo meidän entinen Ihana, Jalo ja Taivaallinen olisikin ollut vain paljasta aineellisuutta, käsitteitä, jotka meidän omat aivomme punoivat meidän ruumiillisten silmiemme näkemistä mieluisista tai korkeista tai alhaisista tai ylevistä asioista? Mitähän jos minä olisinkin huomannut, että henkinen ei olekaan älyllistä, vaan siveellistä, ja että henkinen maailma ei olekaan, kuten me tahdoimme, meidän omista älyllisistä erittelyistämme taikka fyysillisistä, uskonnollisista tai muista mielentiloistamme muodostuva maailma, vaan oikeamielisten tai väärämielisten henkilöiden maailma. Mitähän jos olisin huomannut, että henkisen maailman ainoa laki, johon kaikki muut lait sisältyvät, oli oikeamielisyys, ja että tämän lain kanssa ristiriitaiset, joita me nimitimme maailmallismielisiksi, eivät olleetkaan raakoja, tai typeriä, tai oppimattomia, tai tomppeleja, vaan yksinkertaisesti väärämielisiä? Mitähän jos olisin huomannut, että oikeamielisyys, ja yksistään oikeamielisyys olikin ihanaa, ylevää, taivaallista, jumalallista — niin, itse Jumala? Ja mitähän jos minulle olisi selvinnyt, aivan kuin kirkkaaseen päivänvaloon ilmestynyt, mitä tuo oikeamielisyys oikeastaan oli? Mitähän jos minä olisin nähnyt ihmisolennon, naisen, ja lisäksi nuoren, heikon naisen julistavan Jumalan kunniaa ja ihanuutta, osoittavan minulle, että ihanaa oli se kun pelkäämättä, vain velvollisuuden täyttääkseen, oli avulias vastenmielisimmillekin olennoille, että jaloa oli se kun alentui mitä halvimmat orjan toimet suorittamaan ja ulkonaisesti mitä alentavimpaan alttiiksi-antavaisuuteen mukautumaan, että taivaallista oli tietoisuus siitä, että halvimmat maalliset suhteet ja velvollisuudet olivat Jumalan käskyjä, jotka voi oikealla tavalla täyttää vain sen hengen avulla, jonka kautta Hän Kaikkeutta hallitsee; että vanhurskasta oli rakastaa, auttaa niitä ja kärsiä — kuollakin, jos niin vaadittiin — niiden puolesta, jotka semmoisenaan eivät näyttäneet voivan herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita? Mitähän jos minä näin tämän näyn ensi kerran eläissäni, ja jos minun silmäni silloin aukenivat ja minä käsitin näyn Jumalan kunnian kuvaksi? Mitähän jos minä, platonilainen, Johannes galilealaisen ja Paulus tarsolaisen lailla, ja hebrealaisena, kuten hekin, olisin itsekseni tunnustanut: Jos luotu voi noin rakastaa, niin miten mittaamaton onkaan sen perikuvan rakkaus? Jos heikko nainen voi noin paljon kestää, niin mihin kykeneekään Jumalan Poika? Jos ihmisellä on voimaa osaksi uhrautua toisten hyväksi, niin on Jumalalla voimaa uhrautua kokonaan. Jollei Hän ole sitä tehnyt, niin tekee Hän sen; sillä muutoin Hän olisi vähemmän ihana, vähemmän jalo, vähemmän taivaallinen, vähemmän vanhurskas kuin se puutteellinen kuva, joka minulla Hänestä on, — kuin tuo heikko, elämänhaluinen neito! Miksi en uskoisi niitä, jotka kertovat minulle, että Hän on jo sen tehnyt? Mutta ehkä heidän todistuksensa sittekin nojautuvat vain olettamuksiin? Minulle ei tarvitse matemaatillisesti todistella sitä, että kun lapsi oli vaarassa niin isä hänet pelasti — eikä tätäkään. Järkeni, sydämeni, kaikki hengenlahjani — lukuunottamatta tuota typerää, aistillista kokemustani, jonka huomaan alati minua pettävän ja jonka avulla en edes olemassa-oloani kykene toteennäyttämään — hyväksyvät tuon Golgatan tarinan maallisista tapahtumista luonnollisimpana, uskottavimpana ja välttämättömimpänä, edellyttäin ainoastaan, että Jumala on vanhurskas Persoona eikä mikään kaikki läpitunkevan, välttämättömän hengen unikuva, — hölynpöly, joka jo oman määrityksensä kautta osoittautuu aineelliseksi."

Hypatia vastasi väkinäisesti hymyillen:

"Rafael Aben-Ezra on vaihtanut terävän todistelun rakastuneen kukkaiskieleen."

"En vallan kokonaan sentään", Rafael vastasi vuorostaan hymyillen. "Oletahan, että minä sanoin itsekseni: me platonilaiset myönnämme, että Jumalan näkeminen on korkeinta hyvää."