Hypatiaa värisytti vielä kerran viime yön muisto.
"Ja jos Hän on vanhurskas ja jos vanhurskaus on — kuten tiedän sen olevan — samaa kuin rakkaus, niin silloin täytyy Hänen toivoa tätä korkeinta hyvää ihmisille paljon enemmän kuin nämä itse voivat sitä itselleen toivoa… Silloin haluaa Hän ilmaista ihmisille Itsensä ja oman vanhurskautensa… Tahdotko vastata, Hypatia, vai vastaanko minä?… tai onko vaiteliaisuutesi myönnytyksen merkki? Salli ainakin minun vielä sanoa, että jos Jumala tahtoo ilmaista vanhurskautensa ihmisille, niin voi Hän, Platonin mukaan, tehdä sen täydellisesti ainoastaan suostuen pilkattavaksi, kidutettavaksi ja ristiinnaulittavaksi, että Häntä ei voitaisi, kuten ei Glaucokaan vanhurskasta ihmistä koskaan epäillä itsekkäistä pyyteistä tai heikkoudesta kärsimyksissä… Olenko nyt vaihtanut todistelut, Hypatia?… Sinä yhä vaikenet? Sinä et tahdo kuulla minua, huomaan ma… Jolloinkin vastaisuudessa filosofi ehkä mieluummin kuuntelee suurimman velallisensa sanoja… Taikka; paremmin sanoen, hän ehkä suostuu mieluummin kuuntelemaan omassa sydämessään tuon Perikuvallisen Ihmisen sanoja, joka on häntä rakastanut, ohjannut, ammentanut hänen osakseen kaikki ruumiin ja sielun täydellisyydet, herättänyt hänessä puhtaat ja jalot pyrkimykset, ja pyytää häntä vain kuuntelemaan omaa järkeänsä, omaa filosofiaansa, kun ne julistavat Hänet niiden antajaksi, ja jakamaan niitä vapaaehtoisesti ja nöyrällä mielellä, kuten Hänkin ne filosofille antoi, köyhille ja typerille ja syntisille, joita Hän rakastaa samoin kuin tuota filosofiakin… Jää hyvästi!"
"Viivy!" Hypatia huudahti ponnahtaen seisaalleen. "Minne olet menossa?"
"Tekemään rahtusen hyvää ennenkuin kuolen; sillä minä olen tehnyt paljon pahaa. Menen viljelemään maata, istuttamaan ja rakentamaan, pelastamaan pienen palan Ormuzdin maasta Ahrimanin vallasta, kuten persialaiset sanoisivat. Menen taistelemaan ausurialaisia rosvoja vastaan, ruokkimaan trakilaisia palkkasotureita, pelastamaan muutamia orpoja orjuudesta… jättääkseni ehkä jälkeeni pojan Davidin huoneesta, josta on tuleva parempi juutalainen kuin isästä, siksi että hän on tätä parempi kristitty… Meillä on oleva murhetta lihassa, sanoo Augustinus meille… Mutta minulla on ollut, kuten jo Augustinukselle vastasin, sitä tähän asti niin vähän, että runsas annos tuota murhetta onkin ehkä kasvatuksekseni parempi kuin päinvastoin. Jää hyvästi!"
"Odota!" Hypatia virkkoi! "Tule takaisin — tule jälleen! Ja hänet… Tuo hänet kerallasi… Minun täytyy saada tavata häntä! Hän on varmaan todella jalo, ollakseen kyllin arvokas sinulle!"
"Hän on täältä satojen peninkulmien päässä."
"Vai niin! Hän olisi ehkä voinut opettaa minulle jotakin — minulle, filosofille! Sinun ei olisi tarvinnut pelätä minua… Mieleni ei nyt tee käännyttämään ihmisiä… Oi, Rafael Aben-Ezra, miksi taitat runnellun ruo'on? Suunnitelmani ovat hajonneet kuin tuhka tuuleen, oppilaani ovat arvottomia, puhdas maineeni on tahrattu, omaatuntoani oma julmuuteni raskaana painaa… Jos sinä et vielä kaikkea tiedä, niin saat sen liiankin pian tietää… Viimeinen toivoni, Synesius, rukoilee itselleen samaa toivoa, jota minä häneltä tarvitsen… Ja lisäksi ja kaiken lopuksi… Sinä!… Sinäkin Brutus! Miksi en nyt entisen Juliuksen lailla kietoisi vaippaa ympärilleni ja kuolisi!"
Rafael seisoi hänen edessään ja näki surumielin miten hänen kasvoilleen levisi täydellisen toivottomuuden ja alakuloisuuden ilme.
* * * * *
"Niin, niin — tule — Galilealainen… Jos hän kerran voimakkaat miehet kukistaa, niin voiko heikko neito häntä vastustaa? Tule pian… Tänä iltana… Sydämeni murtuu."