"Kello kahdeksanko tänä iltana?"
"Niin… Puolipäivän aikaan minä luennoitsen… taikka paremmin, sanon ikuisiksi ajoiksi hyvästit oppilailleni… Jumalat! Mitä minä heille puhun?… Tule sitte kertomaan minulle siitä Natsarealaisesta. Jää hyvästi!"
"Jää hyvästi, rakastettu neito! Yhdeksännellä tunnilla sinä olet kuuleva Natsarealaisesta."
Miksihän nämä hänen omat sanansa kaikuivat Rafaelin korvissa niin paljon merkitseviltä miltei pahaa ennustavilta? Hänestä melkein tuntui siltä kuin ei hän itse olisi niitä lausunut, vaan joku kolmas henkilö. Hän suuteli Hypatian kättä. Se oli jääkylmä; ja vaikka Rafael tunsikin itsensä onnelliseksi, oli hänen sydämensä kylmä ja raskas, kun hän huoneesta poistui.
Kun Rafael oli päässyt alas kadulle, hyökkäsi muuan nuorukainen esiin erään pilarin varjosta ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Ahaa, sinä hurskasten ryövärien urhea johtaja. Mitä minulta nyt tahdot?"
Filammon, sillä hän se oli, tuijotti hetkisen Rafaeliin ja tunsi hänet.
"Pelasta hänet! Jumalan rakkauden nimessä pelasta hänet!"
"Ken?"
"Hypatia!"