Mutta tämä väisti häntä.
"Ei, ei", kuiskasi hän vastaukseksi, "minä en voi, en voi, hän on antanut minulle kaikki anteeksi, minä olen hänen ikuisesti! Ja nyt, juuri kun hän on vaarassa, kun hän ehkä on haavoittunut — oi taivas! — tahtoisitko sinä houkutella minut niin alhaiseen tekoon kuin karkaamaan pois hänen luotaan?"
"Pelagia, Pelagia, rakas sisareni!" Filammon huudahti kiihkeästi, "ajattele synnin palkkaa! Ajattele helvetin piinaa!"
"Minä olen ajatellut niitä tänä päivänä; ja minä en usko sinua! En — en usko! Jumala ei ole niin julma kuin sinä sanot! Ja vaikka hän olisikin — rakastettuni kadottaminen olisi minulle helvetti! Vaikka palaisinkin, kunhan vain saan hänet pitää!"
Filammon seisoi hämmästyneenä ja vapisten hänen edessään. Kaikki hänen entiset epäilyksensä välähtivät salamana hänen mieleensä ja hän muisti miten hän oli temppeliluolassa nähnyt ne maalatut naiset ja kemut, ja miten hän vapisten oli kysynyt itseltään paloivatko nuo kaikki ikuisesti helvetin tulessa?
"Tule!" hän vielä kerran pyysi; ja heittäytyen polvilleen sisarensa eteen peitti tämän kädet suudelmilla, kiihkeästi rukoillen häntä lähtemään. Turhaan.
"Mitä tämä on?" jyrähti ääni — ei Mirjamin, vaan Amaalin. Hän oli aseeton, mutta hyökkäsi suoraa päätä Filammonin kimppuun.
"Elä tee hänelle pahaa", parkasi Pelagia; "hän on veljeni — sama veljeni, josta sinulle kerroin!"
"Mitä hän täällä tekee?" kysyi Amaali, joka heti ymmärsi Pelagian sanat tosiksi. Pelagia vaikeni.
"Minä tahdon pelastaa kristityn sisareni aarialaisen harhaoppisen synnillisistä syleilyistä; ja minä pelastan hänet, taikka kuolen!"