"Aarialaisenko?" Amaali nauroi. "Sano suoraan: pakanan, niin osaat oikeaan sinä nuori houkkio! Tahdotko sinä mennä hänen kanssaan, Pelagia ja ruveta nunnaksi, hiekkakasojen keskellä elämään?"
Pelagia juoksi rakastettunsa luo; Filammon tarttui hänen käsivarteensa tehdäksensä vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen; ja samassa, — ei kukaan huomannut miten se tapahtui — gootti ja Filammon olivat iskeneet yhteen henkensä edestä. Pelagia seisoi kauhusta mykkänä hyvin tietäen, että apua pyytäen hän syöksisi veljensä varmaan turmioon.
Muutamassa sekunnissa oli kaikki ohi. Gootti nosti Filammonin syliinsä kuin pikku lapsen ja kantaen hänet katoksen kaiteitten ääreen, aikoi heittää nuorukaisen alas kanavaan. Mutta notkea kreikkalainen oli käärmeenä kietoutunut hänen ympärilleen ja puristi häntä kurkusta epätoivon voimalla. Kahteen kertaan he kaatuivat kaiteita vasten, kahdesti jälleen nousivat jaloilleen. Kolmas hirveä heitto — kaide murtui; ja sinne huimaavaan syvyyteen putosivat toisiinsa kietoutuneina gootti ja kreikkalainen.
Pelagia ryntäsi katon reunalle ja kauhusta mykkänä ja silmät kuivina tuijotti alas hämärään syvyyteen. Kahdesti he välillä pyörähtivät ympäri… Tornin juuri uloutui egyptiläiseen tapaan, loivasti veteen. Heidän täytyi paiskautua seinämään — ja sitte!… Tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus ennenkuin he koskettivat kiviseen muuriin… Amaali oli alla… Pelagia näki hänen kauniiden kiharoittensa iskevän julmaan kiveen. Hänen otteensa höltyi, hänen jäsenensä herpaantuivat; kaksi eri loiskahdusta kuului tummasta kanavasta ja sitten oli kaikki hiljaa. Pienet laineet lipattivat vain vihaisesti muuria vastaan.
Pelagia tuijotti alas vielä hetkisen ja sitte hän, päästäen hurjan parahduksen, joka kaikui katoilla ja kanavassa, pyörähti lentäen juoksemaan alas rappusia ja ulos yöhön.
Viisi minuuttia myöhemmin Filammon vettä ja verta valuen ja pahasti runneltuna ryömi ylös kanavasta kujan alapäässä. Muuan nainen syöksähti esiin takaportista ja seisahtui kanavan reunalle kädet ristissä tuijottaen kanavaan. Kuu valaisi hänen kasvonsa. Se oli Pelagia. Hän näki Filammonin, tunsi hänet, ja hätkähtäen peräytyi.
"Sisareni! — sisareni! Anna minulle anteeksi!"
"Murhaaja!" parkasi hän ja tyrkäten syrjään veljensä ojennetut kädet pakeni hurjana käytävään.
Käytävä oli täynnä kaikenlaista tavaraa, mutta tanssijatar hyppeli niiden yli, kuin aron peura, jota vastoin Filammon, putouksesta huumautuneena ja märkien kutriensa sokaisemana, kompastui, kaatui, eikä kyennyt enää nousemaan. Pelagia juoksi alussa suoraan soihtujen valaisemaa väkijoukkoa kohti, joka tunkeili ja räyhäsi ylempänä pääkadulla, kääntyi sitte äkkiä muutamalle sivukujalle ja hävisi sinne. Filammon makasi ähkyen maassa ilman minkäänlaista aikomusta tai toivomusta koko tässä maailmassa.
Viisi minuuttia myöhemmin Wulf kumartui murtuneen kaiteen ylitse seurassaan parikymmentä pelästynyttä miestä ja naista, jotka Pelagian huuto oli katolle jouduttanut.