Sitten Iason sytytti rovion ja poltti härän raadon; ja he palasivat laivaansa ja purjehtivat itää kohden, kuten miehet, jotka menevät suorittamaan tärkeätä työtä; ja se paikka, josta he lähtivät, sai siitä päivästä nimekseen Aphetai, purjehduspaikka. Kolme tuhatta vuotta ja enemmänkin on kulunut siitä kuin he purjehtivat noille Idän tuntemattomille merille; ja suuria kansoja on noussut ja kadonnut sen jälkeen, ja moni myrsky on riehunut yli maan, ja moni mahtava sotalaiva, jonka rinnalla Argo oli vain pieni vene, on kyntänyt meriä; englantilaiset ja ranskalaiset, turkkilaiset ja venäläiset ovat sittemmin purjehtineet noita vesiä; mutta tuon pienen Argo-laivan maine elää iäti, ja sen nimi on tullut sananparreksi ihmisten kesken.
Niin he purjehtivat Skiathos-saaren ja Sepias-niemen ohi ja kääntyivät pohjoiseen Pelionia kohden. Niin he kulkivat pitkin Magnesian pitkää rannikkoa, oikealla puolellaan aava meri ja vasemmalla vanha Pelion, jonka tummia hongikoita ja lumipeitteisiä huippuja pilvet kiertelivät. Ja heidän sydämensä ikävöi tuota vanhaa rakasta vuorta ja he muistelivat muinoisia hauskoja päiviä ja lapsuutensa leikkejä ja metsästystään ja opiskeluaan vuorenjuurella olevassa luolassa. Ja viimein Peleus puhui: "Laskekaamme maihin tälle rannalle, ystäväni, ja kiivetkäämme vielä kerran vanhalle rakkaalle kukkulalle. Olemme menossa vaaralliselle matkalle; ja ken tietää, tokko enää milloinkaan saamme Pelionia nähdä? Menkäämme opettajamme Kheironin luo ja pyytäkäämme hänen siunaustaan matkallemme. Ja minulla on poikakin hänen luonaan, jota hän kasvattaa niinkuin hän kerran minuakin kasvatti — se poika, jonka minulle antoi Thetis, tuo hopeajalkainen merenjumalatar. Hänet minä sain kiinni luolasta ja kesytin, vaikka hän seitsemän kertaa muutti muotoansa. Pidellessäni häntä käsissäni hän muuttui vedeksi ja höyryksi ja leiskuvaksi liekiksi ja kallioksi ja mustaharjaiseksi leijonaksi ja pitkäksi, komeaksi puuksi. Mutta minä pidin yhä häntä käsissäni enkä päästänyt, kunnes hän otti jälleen oman muotonsa, ja sitten minä vein hänet isäni taloon ja voitin hänet puolisokseni. Ja kaikki Olympoksen hallitsijat tulivat meidän häihimme, ja taivas ja maa iloitsi, kun Taivahinen otti puolisokseen kuolevaisen miehen. Ja sallikaa minun nyt nähdä poikani; sillä usein en häntä saa nähdä täällä maan päällä; maineikas hänestä tulee, mutta lyhytikäinen ja hän on kuoleva nuoruutensa kukoistuksessa."
Silloin Tifys, perämies, laski heidät rantaan Pelionin kallioiden alle; ja he kulkivat vuorta ylös jylhien hongikkojen läpi kentaurin luolaa kohden.
He saapuivat lumipeitteisen kukkulan juurelle ja astuivat luolan hämärään saliin; ja näkivät ison kentaurin makaavan ja oikovan jykeviä jäseniään kalliolla; ja hänen vieressään seisoi Akhilleus, tuo lapsi, jota ei mikään teräase voinut haavoittaa, ja soitti perin ihanasti harppuansa, sillävälin kuin Kheiron häntä hymyillen kuunteli.
Kheiron hypähti ylös ja lausui heidät tervetulleiksi ja suuteli heitä kutakin ja asetti heidän eteensä juhla-aterian, sianlihaa, hirvenpaistia ja hyvää viiniä; ja nuori Akhilleus palveli heiltä ja kantoi kultaista maljaa ympäri. Illallisen jälkeen urhot taputtivat käsiänsä ja pyysivät Orpheusta laulamaan; mutta hän kieltäytyi ja sanoi: "Kuinka minä, joka olen nuorempi, laulaisin; ennen kuin meidän iäkäs isäntämme?" Silloin he pyysivät Kheironia laulamaan ja Akhilleus toi hänelle harpun. Ja Kheiron aloitti ihmeellisen laulun; kuuluisan tarinan muinaisista ajoista, kentaurien ja lapithien taistelusta, jonka ehkä vielä saatte nähdä marmoriin hakattuna. Hän lauloi, kuinka hänen veljensä joutuivat hulluudessaan perikatoon, kun he olivat päihtyneet viinistä; ja kuinka he ja urhot tappelivat kynsin ja hampain ja viinipikarein; ja kuinka he raivoissaan kiskoivat honkia maasta ja viskoivat suuria kivilohkareita, niin että vuoret kumisivat tappeluista ja laajat maa-alueet hävitettiin; ja kuinka viimein lapithit karkoittivat heidät asuinpaikoiltaan, Thessalian hedelmällisiltä lakeuksilta, Pindos-vuoren yksinäisiin rotkoihin, niin että Kheiron jäi ypö yksikseen. Ja urhot ylistivät hänen lauluansa oikein sydämensä pohjasta, sillä muutamat heistä olivat olleet mukana tuossa suuressa taistelussa.
Sitten Orpheus otti lyyransa ja lauloi Kaaoksesta ja tämän ihmeellisen maailman luomisesta ja kuinka kaiken alkuna oli Rakkaus, joka ei voinut elää yksin syvyyksissä. Ja kuin hän lauloi, niin hänen äänensä kohosi luolasta kallioiden ja puiden latvojen ja tammi- ja honkanotkojen yli. Ja puut kumarsivat päänsä, kun ne kuulivat hänen laulunsa, ja harmaat kalliot halkeilivat ja kaikuivat ja metsän pedot hiipivät lähelle kuuntelemaan; ja linnut jättivät pesänsä ja leijailivat luolan ympärillä. Ja vanha Kheiron taputti käsiänsä ja tömisti kavioillaan tannerta tuon ihmeellisen laulun tenhoamana.
Sitten Peleus suuteli poikaansa ja itki, ja urhot menivät laivalleen; ja Kheiron tuli heitä saattamaan ja itki ja suuteli heitä kutakin erikseen ja siunasi heitä ja lupasi heille suurta mainetta. Ja urhot itkivät, kun he jättivät Kheironin, siksi kunnes heidän jalot sydämensä eivät jaksaneet itkeä enempää; sillä hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava ja hurskas ja viisaampi kuin kaikki eläimet ja ihmiset. Sitten kentauri nousi eräälle kukkulalle ja rukoili heidän edestään, että he saisivat terveinä ja reippaina palata kotiin; ja uroot soutivat poispäin ja katselivat häntä, kun hän seisoi rantakalliolla isot kädet kohotettuina taivasta kohden ja valkeat hapset liehuen tuulessa; ja he jännittivät silmiänsä ja katselivat häntä, niin kauan kuin vähänkin saattoivat nähdä, sillä he tunsivat sydämissään, etteivät saisi häntä enää milloinkaan nähdä.
Senjälkeen he soutivat pitkää, hyrskyistä merta, Olympoksen, Taivahisten asuinpaikan, ja Athoksen metsärantaisten lahtien ja Samothrakeen pyhän saaren ohi; ja he purjehtivat Lemnos-saaren ohi Hellespontoksen ja Abydoksen kaidan salmen läpi ja niin eteenpäin Propontiiseen asti, jota me nyt nimitämme Marmaran mereksi. Ja siellä ne tapasivat Kytsikoksen, Dolioonien hallitsijan, ja — niin runot kertovat — oli Aineiaan poika, tuon jalon urhon, josta vielä joskus saatte kuulla monta tarinaa, sillä Homeros kertoo meille, kuinka Aineias taisteli Troian luona, ja Vergilius kuinka hän purjehti pois ja perusti Rooman; ja viime aikoihin asti on luultu, että hänestä vanhat brittiläiset kuninkaatkin polveutuivat. Kytsikos lausui uroot tervetulleiksi, sillä hänen isänsä oli ollut Kheironin oppilaita. Hän lausui heidät tervetulleiksi ja kestitsi heitä ja varusti heidän laivaansa viljaa ja viiniä ja vaippoja ja peitteitä — niin runot kertovat — ja paitoja, joiden tarpeessa uroot epäilemättä olivatkin.
Mutta yöllä, kun uroot makasivat, heidän päälleen karkasi hirmuisia miehiä, jotka elivät vuorilla karhujen kanssa. He olivat näöltään kuin titaanit tai gigantit, sillä heillä oli kuusi käsivartta kullakin ja he käyttivät aseinaan nuoria mäntypuita. Mutta ennen aamua Herakles tappoi heidät kaikki kuolettavilla myrkkynuolillaan; mutta heidän joukossaan hän pimeässä surmasi Kytsikoksenkin, tuon vieraanvaraisen ruhtinaan.
Sitten uroot menivät laivaansa ja asettuivat airoilleen, ja Tifys käski heidän heittää maalle varppiköydet ja lähteä rannasta. Mutta hänen puhuessaan tuulenpuuska tuli ja riehui Argon ympärillä ja sekoitti köydet, niin ettei kukaan voinut niitä irroittaa. Silloin Tifys heitti peräsimen kädestään ja huusi: "Tämän ovat jumalat lähettäneet." Mutta Iason meni kokkaan ja kysyi neuvoa taikaoksalta.