Silloin Fineus vannoi heille ankaran valan ja ajoi pois tuon ilkeän naisen; ja Iason otti nuo molemmat lapsiraukat ja paransi heidän silmänsä taikayrteillä.
Mutta Zetes ja Kalais nousivat surullisina seisomaan ja sanoivat: "Hyvästi jääkää nyt, urhot kaikki; hyvästi jääkää rakkaat kumppanimme, joiden kera ennen muinoin leikimme Pelionin päivänpaisteisina rinteillä; sillä kova kohtalo on meille annettu, ja se päivä on viimein tullut, jolloin meidän täytyy ruveta ajamaan takaa vihuri-impiä yli maiden ja merien; ja jos me saamme ne kiinni; niin ne kuolevat, mutta muutoin pitää meidän itse kuolla."
Silloin kaikki uroot itkivät; mutta nuo molemmat nuorukaiset lehahtivat lentoon ja kohosivat korkealle ilmaan harpyioita takaa ajamaan, ja tuulien taistelu alkoi.
Ja uroot olivat ääneti ja vapisivat, kun he kuulivat vihurien kiljunnan, ja palatsin perustukset ja koko kaupunki horjuivat, ja suuria kiviä lohkeili kallioista ja metsien hongat kallistuivat maahan, pohjoiseen ja etelään ja itään ja länteen, ja Bosporos vaahtosi valkoisena, ja pilvet musertuivat kallioihin.
Viimein taistelu taukosi, ja harpyiat pakenivat rääkyen etelää kohden, ja Pohjatuulen pojat syöksyivät heidän jälkeensä ja toivat kirkasta päivänpaistetta kaikkialle, mistä kulkivat. Monta monituista penikulmaa he kulkivat: yli kaikkien Kykladien ja kauas lounaiseen poikki Hellaan, kunnes he tulivat Ionian merelle. Siellä he hyökkäsivät Akheloos-joen laskusuulla olevien Ekhinades-saarten kimppuun, ja noita saaria nimitettiin monta sataa vuotta Vihurisaariksi. Mutta minne Zetes ja Kalais lopulta joutuivat, sitä en tiedä, sillä uroot eivät nähneet heitä koskaan enää. Toiset sanovat, että Herakles kohtasi heidät ja joutui riitaan heidän kanssansa ja surmasi heidät nuolillaan; toiset taas sanovat, että he nääntyivät kesäauringon helteeseen ja että Auringonjumala hautasi heidät Kykladeille, kauniille Tenos-saarelle, ja heidän hautansa oli siellä nähtävänä monta sataa vuotta ja sillä haudalla oli patsas, joka kääntyi jokaisen tuulen mukana. Mutta raivoisat myrskyt ja vihurit ovat vainonneet Bosporosta tähän päivään asti.
Mutta Argonautit purjehtivat itään päin ja ulos aavalle merelle, jota me nyt nimitämme Mustaksimereksi, mutta silloin sitä nimitettiin Eukseinokseksi. Eikä yksikään helleeni ollut silloin vielä sen vesiä purjehtinut, ja kaikki pelkäsivät sitä kammottavaa merta ja sen kareja ja matalikkoja ja sumuja ja purevia, jäädyttävän kylmiä myrskytuulia; ja siitä kerrottiin kummia juttuja, kokonaan perättömiä tai puoleksi tosia, kuinka se pohjoisessa ulottui aina maailman loppuun ja sakeaan Mädänneeseen mereen ja ikuiseen yöhön ja kuoleman valtakuntaan asti. Senvuoksi urhot vapisivat kaikesta uljuudestaan huolimatta saapuessaan tuolle myrskyävälle Mustallemerelle ja nähdessään sen ääretönnä leviävän edessään, niin kauas kuin silmä kantoi.
Ensiksi puhui Orpheus ja varoitti heitä: "Nyt me tulemme niille liikkuville sinisille kallioille, joista minua varoitti äitini, Kalliope, tuo kuolematon Muusa."
Pian he näkivätkin sinisten kallioiden loistavan kuin lasisten linnojen ja tornien, ja niistä lähti jääkylmä viima, joka värisytti kaikkien uroiden sydämiä. Kun he lähenivät, niin he saattoivat nähdä, kuinka kalliot keikkuivat halkoessaan meren pitkiä aaltoja ja kuinka ne rytisten iskivät yhteen, niin että jyrinä kuului kauas kaikille suunnille. Meri ryöpsähti korkeaksi patsaaksi niiden välissä ja kihisi ja kuohui valkoisena vaahtona niiden ympärillä; ja niiden huiput heilahtivat korkealle ilmaan tuulen kiitäessä vinkuen niiden lomitse.
Pelko valtasi uroiden mielet, ja sydän kurkussa he nojasivat airoihinsa; mutta Orpheus huusi Tifys-perämiehelle: "Niiden välistä meidän täytyy kulkea; katso eikö siellä näy mitään aukkoa, josta pääsisi kulkemaan, ja ole rohkea, sillä Hera on meidän kanssamme." Mutta Tifys, tuo taitava perämies seisoi ääneti, suu tiiviisti suljettuna, kunnes hän näki haikaran lentävän maston tasalla kallioita kohden ja leijailevan hetkisen niiden edessä ikäänkuin hakien läpimenopaikkaa. Silloin hän huusi: "Hera on lähettänyt meille luotsin; seuratkaamme tuota viisasta lintua".
Haikara räpytteli hetken aikaa edes takaisin, kunnes se huomasi piilossa olevan aukon, ja syöksähti siihen kuin nuoli, uroiden odottaessa, mitä tapahtuisi.