Ja he kulkivat ohi Skythian jousimiesten ja ihmisiä syövien taurilaisten ja ohi vaeltavien hyperboreialaisten eli peräpohjolaisten, jotka syöttävät karjalaumojansa Pohjantähden alla, ja viimein he tulivat pohjoiselle valtamerelle, tuolle kolealle, kuolleelle Kronoksen [Itämeri] merelle. Mutta siellä Argo ei enää tahtonut liikkua eteenpäin; ja jok'ainoa mies laski kyynärpäänsä polvelleen ja nojasi päätänsä käsiinsä nälän ja ponnistusten murtamana ja heittäytyi kuolemaan. Mutta perämies, uljas Ankaios, sai vielä kerran heidän mielensä rohkaistuksi ja käski heidän hypätä maihin ja hinata köysien ja kierikoiden avulla laivaa monta raskasta päivää, maidenko yli, vai lietteiden vai jäiden en oikein tiedä, sillä runo on hämmentynyt ja katkonainen kuin uni. Se kertoo sitten, kuinka he tulivat kuuluisien pitkä-ikäisten ihmisten asuinsijoille ja kimmerien luo, jotka eivät koskaan nähneet aurinkoa, he kun asuivat syvällä lumipeitteisten vuorten rotkoissa, ja Hemionian ihanaan maahan, jossa asui kaikista kansoista hurskaimmat, ja Manalan porteille ja unten asuinsijoille saakka.
Viimein Ankaios huusi: "Kestäkää vielä hetkinen, kunnon kumppanit, pahin on kuin onkin jo ohitse; sillä minä saatan jo nähdä, kuinka länsituulen lauha henkäys panee veden väreilemään ja kuulen valtameren loiskuvan rantariuttoja vastaan. Masto pystyyn siis ja ylös purjeet, ja kuin miehet ottakaa vastaan, mitä tuleva on!"
Silloin puhui taikaoksa: "Voi, jospa olisin jo aikoja sitten kadonnut, musertunut noiden kauheiden kallioiden väliin ja vaipunut Eukseinos-meren hyrskyjen alle! Parempi olisi ollut sekin, kuin kulkea iäti ruhtinaitteni rikoksen tahraamana; sillä Absyrtoksen veri vainoaa minua ja onnettomuus seuraa onnettomuutta. Niinpä joudun nytkin jonkin salaperäisen hirviön valtaan, jos tulen liian lähelle Ierneen [Britannian] saarta. Jollette laske niin läheltä mannerta kuin suinkin ja purjehdi etelää kohden, aina vain etelää kohden, niin minun täytyy kulkea Atlantin meren tuolle puolen, valtamerelle, jolla ei ole ääriä."
Silloin he siunasivat taikaoksaa ja purjehtivat eteläänpäin, mantereen rantaa pitkin. Mutta ennenkuin he sivuuttivat Ierneen, tuon sumujen ja myrskyjen maan, tuli musta, vonkuva vihuri ja tarttui purjeisiin ja sekoitti köydet. Kaksitoista yötä he ajelivat aavalla, myrskyävällä Lännen merellä keskellä hyrskyjä ja hyökyaaltoja, eivätkä nähneet tähtiä eivätkä aurinkoa. Ja taas he huusivat: "Me hukumme, sillä me emme tiedä, missä olemme. Me olemme eksyneet tässä kauheassa pimeydessä ja usvassa, emmekä tiedä missä on itä, missä länsi."
Mutta kaukonäköinen Lynkeus huusi iloisesti keulan kyljestä: "Rohkeutta vielä, oivat purjehtijat; minä näen mäntypuita kasvavan saaren ja lempeän Maaemon esikartanot, joita pilvet seppelöivät".
Mutta Orpheus sanoi: "Älä ohjaa sinne, ei yksikään elävä olento voi siellä maihin laskea; sillä tuolla rannikolla ei ole ainoatakaan valkamaa, äkkijyrkkiä kallioita vain ylt'ympäri".
Niin Ankaios käänsi laivan poispäin; ja enemmän kuin kolme päivää he vielä saivat purjehtia, ennenkuin tulivat Aiaan, Kirken asunnolle ja ihanalle Lännen saarelle [Azorit?].
Sinne Iason käski heidän laskea laivansa ja etsiä joitakin elollisen olennon merkkejä. Kun he kulkivat sisämaahan päin, niin he kohtasivat Kirken, joka oli tulossa laivalle; ja he vapisivat, kun he näkivät hänet, sillä hänen hiuksensa ja kasvonsa ja vaatteensa loistivat kuin tulenliekki.
Ja hän tuli ja katsoi Medeiaan; ja Medeia kätki kasvonsa huntunsa taakse.
Ja Kirke huusi: "Oi sinä katala tyttö, oletko kadottanut järkesi, kun uskallat tulla tänne minun saarelleni, jossa kukkaset läpi vuoden kukkivat? Missä on sinun vanha isäsi ja veljesi, jonka tapoit? Vähänpä minä siitä välitän, minne sinä joudut noine muukalaisinesi, joita rakastat. Ruokaa ja viiniä tahdon teille lähettää, mutta teidän laivanne ei saa jäädä tänne, sillä se on synnin saastuttama, ja synnin saastuttama on sen miehistökin."