Ja hän lauloi laulun Perseuksesta, kuinka jumalat häntä johdattivat yli maiden ja merien, kuinka hän surmasi kauhean Gorgon ja voitti itselleen verrattoman morsiamen ja kuinka hän nyt istuu jumalten luona Olympoksessa, loistaen tähtenä taivaalla, kuolematonna kera kuolemattoman puolisonsa ja kaikkien ihmisten kunnioittamana.
Niin Orpheus lauloi, ja seireenit vastasivat yli kullalta kimmeltävän meren. Mutta viimein Orpheuksen ääni voitti seireenien äänen, ja uroot tarttuivat taas airoihinsa.
Ja he huusivat: "Mekin tahdomme olla miehiä kuin Perseus, ja me tahdomme uskaltaa ja kärsiä viimeiseen asti. Laulaos meille vielä kerran hänen laulunsa, kunnon Orpheus, että unohtaisimme seireenit ja heidän loitsunsa."
Ja kun Orpheus alkoi laulaa, niin uroot pistivät aironsa mereen ja soutivat hänen soittonsa mukaan ja pakenivat kauas pois; ja seireenien laulu kaikui yhä heikommin ja sekoittui laivan vanaveden vaahdon kohinaan ja kuoli vähitellen pois.
Mutta Butes ui rannalle ja polvistui seireenien eteen ja huusi: "Laulakaa vielä! Laulakaa vielä!" Hän ei kuitenkaan ennättänyt sanoa enempää, sillä hänen korvansa alkoivat kummasti humista ja hän vajosi taikauneen ja vaipui pitkäkseen rannan kiville ja unohti taivaan ja maan, eikä ennättänyt nähdä tuota rumaa rantaakaan, jolla oli ihmisten luita huiskin haiskin.
Silloin nuo kolme siroa sisarta nousivat hitaasti julma hymy huulillaan; ja hitaasti he hiipivät häntä kohden kuten tiikerit saaliinsa kimppuun; ja heidän kätensä olivat kuin kotkan kynnet, kun he kulkivat yli uhriensa luiden kauheaa juhla-ateriaansa nauttimaan.
Mutta ihana Afrodite näki nuorukaisen Ida-vuoren korkealta kukkulalta, sääli hänen nuoruuttansa ja hänen kauneuttansa, hypähti kultaiselta valtaistuimeltaan, ja kuin tähdenlento hän lennähti alas taivaalta jättäen jälkeensä kimaltelevan valojuovan. Hän pysähtyi seireenien saarelle, sieppasi saaliin heidän kynsistänsä ja nosti ylös nukkuvan Buteen, kääri hänet kultaiseen usvaan ja kantoi hänet Lilybaionin kukkulalle. Siellä Butes vietti nukkuen monta hauskaa vuotta.
Kun seireenit huomasivat joutuneensa tappiolle, niin he kirkuivat kiukusta ja raivosta, syöksyivät rannalta mereen ja muuttuivat mustiksi kalliomöhkäleiksi, jotka siellä vielä tänäkin päivänä törröttävät.
Sitten uroot tulivat Lilybaionin kapeaan salmeen ja näkivät Sisilian, tuon kolmikulmaisen saaren, jonka alla makaa Enkelados-jättiläinen kuorsaten yötä ja päivää; ja kun hän kääntyy, niin maa järisee, ja ärjyviä tulenliekkejä syöksyy hänen rinnastaan ja tunkee esiin Ainteen [Etnan] keilahuipusta, joka kohoaa korkealle yli kastanjanruskeiden metsien. Ja siellä Karybis tempasi heidät hirvittävään hyrskyynsä ja vyöryi maston korkuisena heidän ympärillään; eivätkä he päässeet eteen- eivätkä taaksepäin, sillä pyörre pyöritti heitä ympäri.
Siinä pyörrettä vastaan ponnistellessaan he näkivät aivan lähellänsä salmen toisella puolen kallion törröttävän vedessä, huippu pilvien peitossa. Eikä sitä kalliota olisi voinut kukaan kiivetä, vaikka hänellä olisi ollut kaksikymmentä kättä ja jalkaa, sillä se oli niin sileä ja liukas, kuin ihmiskäden kiilloittama; ja puolitiessä ylöspäin synkkä luola ammotti länttä kohden.