Kun Orpheus näki sen, niin hän huokasi raskaasti ja väänteli käsiänsä ja huusi: "Vähänpä meitä auttaa, vaikka pääsisimmekin pyörteen kynsistä, sillä tuossa luolassa asuu Skylla, noita, jolla on nuoren koiranpenikan ääni. Äitini varoitti minua tästä lähtiessämme Hellaasta. Noidalla on kuusi päätä ja kuusi pitkää kaulaa, ja hän väijyy tuossa pimeässä onkalossa. Luolastaan hän sieppaa kaikki ohikulkevat, hylkeet ja haikalat ja delfiinit ja kaiken Amphitriteen karjan. Eikä ainoankaan laivan miehistö saata kerskata eheänä päässeensä hänen kallionsa ohi, sillä hän ojentaa pitkät kaulansa ja jokainen suu sieppaa miehen. Kenpä meitä nyt auttaisi? Sillä Hera ja Zeus vihaavat meitä ja meidän laivamme on rikoksen tahraama. Niinpä meidän täytyy kuolla, kuinka hyvänsä käykin."
Silloin Thetis, Peleuksen hopeajalkainen kuningatar, kohosi syvyyksistä, koska hän rakasti urheaa puolisoansa. Ja kaikki hänen nymfinsä seurasivat häntä, ja he leikkivät laivan ympärillä kuin lumivalkoiset delfiinit, sukelsivat aallolta aallolle laivan edessä ja sen vanavedessä ja sen kupeella, niinkuin delfiinit leikkivät. He tarttuivat laivaan ja ohjasivat sitä ja heittivät sitä kädestä käteen halki aaltojen, niinkuin tytöt heittävät palloa. Kun Skylla kurotti kaulaansa siepatakseen laivan, niin he työnsivät takaisin hänen ahnaat päänsä. Ja ilkeä Skylla vinkui kuin koiranpenikka heidän hentojen käsiensä koskiessa häneen ja vetäytyi pelästyneenä luolaansa — sillä kaikki paha pelkää sitä, mikä on hyvää — ja eheänä liukui Argo Skyllan ohitse myötätuulen alkaessa puhaltaa. Thetis palasi nymfeineen takaisin meren pohjaan koralliluoliinsa ja vihreältä ja purppuranpunaiselta hohtaviin puutarhoihinsa, joissa kukat läpi vuoden kukkivat; ja uroot jatkoivat matkaansa iloissansa, mutta samalla peläten, mitä vielä oli tuleva.
Senjälkeen he soutivat navakasti monta raskasta päivää, kunnes näkivät pitkän korkean saaren ja sen takana vuorisen maan. He hakivat, kunnes löysivät sataman, ja soutivat rohkeasti sitä kohden. Mutta hetken perästä he pysähtyivät ja ihmettelivät, sillä rannalla kohosi suuri kaupunki ja temppeleitä ja muureja ja puutarhoja ja linnoja korkeilla kallioilla. Kaupungin kummallakin puolella he näkivät avaran sataman, joihin molempiin vei ahdas väylä; ja lukemattomia mustia laivoja oli kuivillaan rannalla.
Silloin puhui Ankaios, tuo viisas perämies: "Mikä uusi ihme tämä on? Tunnenhan minä kaikki saaret ja satamat ja kaikki merten mutkat, ja tämän pitäisi olla Kerkyra, jossa asustaa vain kesyttömiä vuohilaumoja. Mutta mistä ovat kotoisin nuo uudet satamat ja nuo suuret hiotusta kivestä tehdyt rakennukset?"
Mutta Iason sanoi: "Tämän saaren asukkaat eivät saata olla villiä kansaa. Soutakaamme vain satamaan ja koettakaamme onneamme."
He soutivat satamaan, hiotusta kivestä tehtyä laivasiltaa kohden tuhansien mustakylkisten laivojen lomitse, joista jokainen oli paljon isompi kuin Argo. Ja he ihmettelivät tuota mahtavaa kaupunkia ja sen kiiltäviä kuparikattoja ja pitkiä, korkeita marmorimuureja, joiden päällä oli lujia paalutuksia. Ja laivasilloilla vilisi kaikenlaista kansaa, kauppiaita ja merimiehiä ja orjia, jotka tulivat ja menivät kantaen kauppatavaroita. Ja uroiden mieli nöyrtyi, ja he katsoivat toinen toiseensa ja sanoivat: "Me olimme mielestämme aika ylväitä lähtiessämme meren rannan Iolkoksesta, mutta kuinka vähäpätöisiltä me näytämmekään tämän kaupungin rinnalla, ikäänkuin muurahainen mehiläisparvessa."
Merimiehet huusivat heille töykeästi sillalta: "Mitä miehiä te olette? Me emme huoli muukalaisista emmekä merirosvoista. Me tulemme kyllä omin neuvoin toimeen."
Mutta Iason vastasi kohteliaasti, sovittaen sievästi sanansa ja kehuen heidän kaupunkiaan ja heidän satamaansa ja heidän upeata laivastoansa. "Toden totta, tepä olette oikeita Poseidonin poikia ja meren valtiaita! Me olemme vain merta kiertäviä merimiesparkoja, janosta ja ponnistuksista nääntyneitä. Antakaa meille vain ruokaa ja vettä, niin me jatkamme rauhassa matkaamme."
Silloin merimiehet nauroivat ja vastasivat: "Etpä ole hullu, muukalainen. Sinä puhut kuin kelpo mies ja saatpa nähdä, ettemme mekään ole huonompia. Poseidonin poikia me olemme ja meren valtiaita; mutta tulkaahan maihin, niin saatte, mitä meillä parasta on."
Uroot kömpivät rannalle väsyneinä ja kangistuneina, ja merimiehet nauroivat heidän pitkiä takkuisia partojaan ja päivän paahtamia poskiaan ja heidän rääsyisiä, meriveden turmelemia vaatteitaan ja suolaisen hyrskyn ruostuttamia aseitaan, — sillä nuo merimiehet olivat karkeita kieleltään, vaikka he olivatkin hyväsydämisiä ja kunnon miehiä. — Ja yksi heistä sanoi: "Nuopa ovat kehnoja merimiehiä; hehän ovat sen näköisiä kuin olisivat sairastaneet merikipua kaiken päivää?" Ja toinen virnuili: "Katsokaa, kuinka heidän koipensa ovat koukistuneet paljosta soutamisesta; hehän kävellä taapertavat kuin ankat!"