"Sen tekevät uroot, Fytalonin pojat, jotka asuvat Aphidnaissa jalavan juurella, hopeaisen Kephisos-joen rannalla, sillä he tuntevat jumalten salaisuudet. Sinne sinun on mentävä puhdistettavaksi ja sen jälkeen sinä olet oleva meidän kuninkaamme."
Theseus vannotti Eleusiin kansaa, että se palvelisi häntä kuninkaanaan, ja lähti matikalle seuraavana aamuna Thriasain tasangon ja kukkuloiden yli Aphidnaita kohden etsimään Fytalonin poikia.
Hänen kulkiessaan Kephisos-joen laaksoa pitkin korkean Parnes-vuoren juurta, tuli pitkä, komea ja kalliisiin vaatteisiin pukeutunut mies vuorta alas häntä tapaamaan. Hänen käsivarsissaan oli kultaisia rannerenkaita ja jalokivinauha oli hänen kaulassaan, ja hän tuli Theseusta vastaan kohteliaasti kumarrellen ja käsivarret levällään ja puhui:
"Terve tuloa, kaunis nuorukainen, näille vuorille! Minua miekkoista, kun sinut tapasin! Mitäpä suurempaa iloa saattaisi olla kunnon miehellä, kuin ottaa vastaan ja kestitä vieraita luonansa? Mutta minä näen, että sinä olet väsynyt. Tule vuorelle linnaani ja lepää hetkinen."
"Kiitän sinua", Theseus sanoi, "mutta minun täytyy kiiruhtaa laaksoa ylös päästäkseni Kephisos-joen rannalla olevaan Aphidnaihin."
"Voi, sinä olet kulkenut kauas pois oikealta tieltä, etkä mitenkään enää tänä iltana ennätä Aphidnaihin, sillä sinun on kuljettava monta penikulmaa vuoria ja jyrkkiä solia ja yön pimeydessä vaarallisia kallioita, ennenkuin saavut sinne. Onneksi oli sinulle, että minä kohtasin sinut, sillä muuta iloa en tiedä kuin etsiä muukalaisia ja kestitä heitä linnassani ja kuunnella heidän kertomuksiaan vieraista maista. Tule kerallani linnaani ja syö parasta hirvenpaistia ja juo kallista punaviiniä ja nuku minun ihmeellisessä vuoteessani, josta kaikki matkustajat sanovat, etteivät ole nähneet sen vertaista. Sillä olkoot vieraani minkä kokoisia tahansa, olkoot pitkiä tai lyhyitä, niin vuode sopii kaikille, kuin heitä varten tehty, ja niinkuin he nukkuvat siinä, he eivät koskaan ennen ole nukkuneet." Ja hän piti Theseusta kiinni kädestä, eikä tahtonut laskea häntä menemään.
Theseus olisi tahtonut jatkaa matkaansa, mutta häntä hävetti olla epäkohtelias niin vieraanvaraista miestä kohtaan, ja hän oli utelias näkemään tuota ihmeellistä vuodetta, ja sitä paitsi hän oli väsynyt ja nälissänsä. Mutta hän pelkäsi miestä, vaikka ei oikein tietänytkään minkä tähden, sillä miehen ääni, vaikka olikin mielistelevä ja lempeä, oli kuitenkin soinnuton ja käheä kuin sammakon kurnutus. Ja vaikka hänen silmänsä olivat ystävälliset, niin ne olivat kuitenkin välinpitämättömät ja kylmät kuin kivi. Mutta Theseus suostui kuitenkin ja meni miehen keralla ylös notkoa, joka johti valtatieltä Parnes-vuoren kukkuloita kohden ja jota kalliot tummina varjostivat.
Heidän kulkiessaan notko kävi yhä kapeammaksi ja kalliot yhä korkeammiksi ja tummemmiksi, ja heidän allaan kohisi ryöppyävä virta, joka pilkahti silloin tällöin näkyviin paljaiden kalkkikivikielekkeiden välitse. Eikä ainoatakaan puuta eikä pensasta näkynyt heidän läheisyydessään. Parnes-vuoren lumihuipuilta puhalsi jäinen viima laaksoon tunkeutuen luihin ja ytimiin. Kauhu valtasi Theseuksen, ja hän katseli tuota autiota maisemaa ja sanoi: "Kolkossa seudussapa sinun linnasi näyttää olevankin."
"Niin on, mutta kun kerran olemme päässeet sisälle, niin kyllä vieraanvaraisuuteni kaiken kolkkouden karkoittaa. Mutta keitä nuo ovat?" Hän katsoi taakseen ja Theseus samoin. Vuoren juurella sillä tiellä, jonka he olivat jättäneet, tuli jono lastattuja aaseja ja niiden vieressä kulki kauppiaita vahtien tavaroitaan.
"Voi ihmisraukkoja", vieras sanoi. "Olipa hyvä heille, että katsoin taakseni ja näin heidät. Ja hyvä minullekin, sillä sitä enemmän vieraita saan juhlaani. Odotahan tässä hetkinen, niin käväisen tuolla alhaalla ja kutsun heidätkin. Sitten syömme ja juomme ja juhlimme koko pitkän yön. Minua miekkoista, jolle taivas lähettää niin monta vierasta yhdellä haavaa!"