Oli kerran leski, jolla oli kaksi tytärtä. Vanhempi tuli niin äitiinsä sekä muodon että luonnon puolesta, että joka näki hänet, näki äidinkin. He olivat molemmat niin ikäviä ja ylpeitä, ettei heidän kanssaan voinut elää. Nuorempi, joka oli lempeän, kelpo isänsä todellinen kuva, oli samalla kauneimpia tyttöjä mitä nähdä voi. Koska ihminen luonnostaan rakastaa itsensä kaltaista, oli äiti hullaantunut vanhempaan tyttäreen ja tunsi hirveätä vastenmielisyyttä nuorempaa kohtaan. Tyttö sai syödä keittiössä ja tehdä työtä lakkaamatta.
Lapsi paran täytyi muun muassa kaksi kertaa päivässä mennä hakemaan vettä runsaan puolen peninkulman päästä ja kantaa kotiin suuri ruukullinen. Eräänä päivänä, kun hän oli lähteellä, tuli hänen luokseen köyhä vaimo, joka pyysi juotavaa.
"Saatte kyllä, muori kulta", sanoi tämä kiltti tyttö. Ja hän huuhteli ruukkunsa, ammensi vettä parhaasta paikasta ja tarjosi sitä vanhukselle kannattaen koko ajan ruukkua, jotta hänen olisi helpompi juoda.
Kun tuo kunnon eukko oli juonut, sanoi hän tytölle: "Sinä olet niin kaunis, niin hyvä ja kohtelias, etten voi olla antamatta sinulle erästä lahjaa." Vaimo nimittäin oli hengetär, joka oli ottanut köyhän maalaiseukon muodon nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön kohteliaisuus menisi.
"Annan sinulle sellaisen lahjan", jatkoi hengetär, "että joka sanalta, minkä sanot, putoaa suustasi kukkanen tai kallis kivi."
Kun tyttö tuli kotiin, torui äiti häntä, kun hän palasi lähteeltä niin myöhään. "Anteeksi, äiti kulta, että olen viipynyt niin kauan", sanoi tyttö parka. Ja kun hän lausui nämä sanat, putosi hänen suustaan kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi suurta timanttia. "Mitä minä näen?" huusi äiti ihmeissään, "minä luulen että hänen suustaan tulee helmiä ja timantteja! Mistä se johtuu, tyttöni?" (Tämä oli ensimmäinen kerta kun äiti sanoi hänelle "tyttöni").
Lapsi parka kertoi kaikessa viattomuudessaan, mitä hänelle oli tapahtunut, ja samalla putosi hänen suustaan äärettömät määrät timantteja.
"Tosiaanko", sanoi äiti, "minun täytyy lähettää sinne oma tyttöni myös. Katsohan, Fanchon, näetkö mitä sisaresi suusta tulee, kun hän puhuu? Etkö hyvin kernaasti omistaisi samaa lahjaa? Sinun ei muuta tarvitse kuin mennä ammentamaan vettä lähteestä, ja kun köyhä vaimo pyytää sinulta juotavaa, on sinun tarjottava sitä hänelle hyvin kohteliaasti."
"Sepä juuri kauniilta näyttäisi", vastasi tuhma tyttö, "jos minä menisin kaivolle."
"Minä tahdon että menet", sanoi äiti, "ja heti paikalla."