"En ymmärrä, neitiseni, kuinka ihminen, joka on niin kaunis kuin te, voi olla niin surullinen kuin te näytätte olevan. Saan kerskua nähneeni äärettömät määrät kauniita ihmisiä, mutta voin sanoa etten koskaan ole nähnyt ketään, jonka kauneus lähentelisi teidän kauneuttanne."
"Niin te sanotte, hyvä herra", vastasi prinsessa, ja siihen hänen puheensa jäi.
"Kauneus", jatkoi Riquet Töyhtöpää, "on niin suuri etu, että sen täytyy voida korvata kaikki muu, ja kun sen omistatte, en ymmärrä, mikä voi teitä suuresti surettaa."
"Olisin mieluummin", vastasi prinsessa, "yhtä ruma kuin te ja älykäs kuin kaunis niinkuin olen ja niin äärettömän tyhmä kuin olen."
"Ei mikään ole niin selvä todistus älykkyydestä, hyvä neiti, kuin se että ei usko omaavansa sitä. Tämän lahjan luonteeseen kuuluu, että mitä enemmän sitä omistaa, sitä vähemmän luulee sitä omistavansa."
"Sitä en tiedä", vastasi prinsessa, "mutta minä tiedän että olen hyvin tyhmä, ja siitä johtuu suru, joka vie minulta hengen."
"Jos siitä vain on kysymys, voin helposti lopettaa surunne."
"Kuinka niin?" kysyi prinsessa.
"Minulla on kyky", vastasi Riquet Töyhtöpää, "antaa niin paljon älyä kuin ihminen suinkin tarvitsee sille henkilölle, jota eniten rakastan. Ja koska te neitiseni olette se henkilö, riippuu vain teistä tuletteko niin älykkääksi kuin ihminen voi tulla jos nimittäin tahdotte mennä naimisiin kanssani."
Prinsessa jäi vallan sanattomaksi eikä vastannut mitään.