Ei satua, vaan totta täyttä on tämän tarun opetus: Saa kaiken kauniiks rakkaus, myös henkeväksi, siltä näyttää.

Voi luonto kauneutta suoda, olennon täydellisen luoda, vaan kaikki sulot sittenkään niin saa ei syöntä sykkimään kuin jokin tenho salainen jonk' ymmärtää vain lempien.

AASINNAHKA.

Oli kerran kuningas, joka oli niin mahtava, niin rakas alamaisilleen ja niin suuressa kunniassa naapuriensa ja liittolaistensa kesken, että häntä voitiin sanoa onnellisimmaksi kaikista hallitsijoista. Hänen onnensa oli sitäkin suurempi, kun hän oli puolisokseen valinnut prinsessan, joka oli yhtä kaunis kuin hyvä, ja tämä onnellinen pari eli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän siveästä liitostaan syntyi tytär, joka oli niin viehättävä ja suloinen, että he eivät kaivanneet useampia lapsia.

Kuninkaan linnassa vallitsi loisto, rikkaus ja hieno aisti, ministerit olivat viisaita ja taitavia, hoviherrat hyviä ja herraansa kiintyneitä, palvelusväki uskollista ja ahkeraa. Avarat tallit olivat täynnä maailman kauneimpia hevosia, joilla oli selässä rikkaat loimet, mutta sepäs vasta ihmetytti muukalaisia, jotka kävivät katsomassa talleja, että näkyväisimmällä paikalla seisoi aasi levitellen pitkiä korviaan. Tämän huomattavan ja erikoisen paikan oli kuningas antanut aasille täydellä syyllä eikä minkään oikun johdosta. Tuo harvinainen eläin ansaitsi tämän kunnianosoituksen, sillä luonto oli muodostanut sen niin omituisesti, että sen pilttuussa joka aamu lian asemasta oli yllin kyllin kauniita, kaikenarvoisia kulta- ja hopearahoja, jotka koottiin sen herättyä.

Sitten, koska kohtalon vaihtelut koskevat yhtä hyvin kuninkaita kuin alamaisia ja koska onneen aina sekaantuu onnettomuuttakin, näki taivas hyväksi että kuningatar äkkiä sairastui ankaraan tautiin, johon lääkärien tiede ja taitavuus ei keksinyt mitään parannuskeinoa. Kaikkialla vallitsi suru. Kuningas, joka hellästi rakasti puolisoaan huolimatta tuosta kuuluisasta sananlaskusta, joka sanoo avioliittoa rakkauden haudaksi, suri hillittömästi, teki hehkuvia lupauksia valtakunnan kaikissa temppeleissä, oli valmis uhraamaan oman elämänsä rakkaan puolison pelastukseksi. Mutta turhaan huudettiin avuksi sekä jumalia että haltiattaria.

Kun kuningatar tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, sanoi hän miehelleen, joka kylpi kyynelissä:

"Sallikaa minun ennen kuolemaani vaatia teiltä erästä asiaa: jos nimittäin haluaisitte mennä uusiin naimisiin…" Tässä kuningas alkoi nyyhkyttää surkeasti, tarttui vaimonsa käsiin, kostutti niitä kyynelillään ja vakuutti että oli tarpeetonta puhua toisesta avioliitosta.

"Ei, ei, rakas kuningattareni", sanoi hän vihdoin, "puhukaa pikemmin siitä että seuraan teitä pian."

"Valtion", jatkoi kuningatar lujasti, mikä vielä enensi kuninkaan surua, "valtion tulee ajatella kruunun perimystä, ja koska minä olen lahjoittanut teille vain yhden tyttären, on sillä oikeus vaatia teiltä poikia, jotka ovat kaltaisianne. Mutta minä pyydän teitä hartaasti, kaiken sen rakkauden nimessä, jota olette tuntenut minua kohtaan, että suostutte alamaistenne pyyntöihin vasta sitten kun olette löytänyt prinsessan, joka on kauniimpi kuin minä. Vannokaa se minulle, niin kuolen tyytyväisenä."