Silloin kuningas, joka hälinän kuullessaan oli noussut torniin, muisti haltiatarten ennustusta. Hän arveli että tämä tapahtui, koska haltiattaret olivat sanoneet että se tapahtuisi, ja hän antoi viedä prinsessan kauneimpaan huoneeseen koko linnassa, kullalla ja hopealla kirjaillulle vuoteelle.
Prinsessaa olisi voinut luulla enkeliksi, niin kaunis hän oli, sillä taintumus ei ollut vähentänyt hänen ihonsa raikkautta. Posket olivat punaiset, huulet kuin korallia. Silmät vain olivat kiinni, mutta hän hengitti aivan hiljaa, ja siitä huomasi että hän ei ollut kuollut.
Hyvä haltiatar, joka oli pelastanut prinsessan hengen tuomitessaan hänet nukkumaan sata vuotta, oli kuningas Mataquinin valtakunnassa, kahdentoista tuhannen peninkulman päässä, kun prinsessan onnettomuus tapahtui. Mutta hänelle toi viipymättä tiedon eräs pieni kääpiö, jolla oli seitsemän peninkulman saappaat, nimittäin sellaiset, joilla pääsee seitsemän peninkulmaa yhdellä askeleella. Haltiatar lähti matkaan paikalla ja saapui perille tunnissa, ajaen tulisissa vaunuissa lohikäärmeitten vetämänä.
Kuningas meni tarjoamaan hänelle kätensä, kun hän astui vaunuista alas. Haltiatar hyväksyi kaiken, mitä kuningas oli tehnyt, mutta koska hän oli hyvin selvänäköinen, ajatteli hän että prinsessan herätessään olisi hyvin vaikea tulla yksin toimeen suuressa linnassa, ja niinpä hän keksi seuraavan keinon.
Hän kosketti taikasauvallaan kaikkia, jotka olivat linnassa (paitsi kuningasta ja kuningatarta), kotiopettajia, hovinaisia, kamarineitoja, aatelismiehiä, upseereja, hovimestareita, kokkeja, kyökkipoikia, lähettejä, vahtisotilaita, ovenvartijoita, hovipoikia ja käskyläisiä, hän kosketti myöskin hevosia talleissa ja tallirenkejä, karjapihan suuria koiria ja prinsessan pientä sylikoiraa, joka makasi hänen vuoteellaan. Kohta kun hän oli koskettanut heitä, nukkuivat he kaikki herätäkseen vasta samalla kertaa kuin prinsessakin ja ollakseen tarpeen tullen valmiit palvelemaan häntä. Paistin vartaatkin, jotka olivat tulella täynnä peltokanoja ja fasaaneita, nukkuivat, ja tuli nukkui. Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä — haltiattaret eivät tarvitse pitkiä aikoja toimiinsa.
Sitten kuningas ja kuningatar suutelivat rakasta lastaan ilman että hän heräsi, poistuivat linnasta ja antoivat kuulutuksen, jossa kiellettiin ketään lähestymästä paikkaa. Kielto oli tarpeeton, sillä neljännestunnissa kasvoi koko puiston ympärille tiheä seinä suuria ja pieniä puita, köynnöksiä ja orjantappuroita, jotka kietoutuivat toisiinsa niin ettei yksikään ihminen eikä eläin voinut päästä läpi. Kohta ei näkynyt enää muuta kuin tornien huiput ja nekin hyvin kaukaa. Oli ilmeistä että haltiattarella oli tässäkin osuutensa, hän nimittäin tahtoi että prinsessa nukkuessaan saisi olla täysin turvassa uteliailta.
Sadan vuoden kuluttua hallitsi maassa kuningas, joka oli toista sukua kuin nukkuva prinsessa. Hänen poikansa joutui kerran metsästysretkellä näille tienoille ja kysyi, mitä nuo tornit olivat, jotka kohosivat suuren, tiheän metsän keskeltä. Jokainen vastasi hänelle niinkuin oli kuullut sanottavan. Toiset tiesivät että siellä oli vanha linna, jossa kummitteli, toiset, että kaikki seudun noidat viettivät siellä kemujaan. Yleisin mielipide oli, että siellä asui jättiläinen ja että hän vei sinne kaikki lapset, jotka sai kiinni, voidakseen syödä heidät rauhassa. Kukaan ei voinut seurata häntä sinne, sillä hänellä yksin muka oli taito tunkeutua metsän läpi.
Prinssi ei tietänyt mitä hänen piti sanoa, kun eräs vanha talonpoika puuttui puheeseen ja sanoi:
"Armollinen prinssi, yli viisikymmentä vuotta sitten kuulin isäni sanovan että siellä linnassa on prinsessa, kaunein mitä koskaan on nähty, ja että hänen pitää nukkua sata vuotta, kunnes kuninkaan poika, jolle hän on määrätty, tulee herättämään hänet."
Nuori prinssi vallan syttyi tuleen tästä puheesta. Hän uskoi voivansa ilman muuta saattaa päätökseen näin ihanan seikkailun, ja rakkauden ja kunnianhimon yllyttämänä hän päätti heti mennä katsomaan, kuinka asia oli. Tuskin hän oli tullut metsään, kun kaikki nuo suuret puut, köynnökset ja orjantappurat itsestään väistyivät, jotta hän pääsisi kulkemaan. Hän meni linnaa kohti, jonka hän näki erään pitkän käytävän päässä, ja häntä ihmetytti aika tavalla, kun hän näki ettei kukaan muu ihminen voinut seurata häntä, sillä puut olivat taas kietoutuneet toisiinsa heti kun hän oli kulkenut läpi. Hän jatkoi matkaansa, sillä nuori ja rakastunut prinssi on aina urhoollinen. Hän tuli suurelle pihalle, joka ensi näkemältä oli saada hänen verensä hyytymään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla, pitkin pihaa makasi ihmisten ja eläinten ruumiita, jotka näyttivät kuolleilta. Ovenvartijain turpeista nenistä ja punaisista kasvoista hän kuitenkin pian huomasi että he vain nukkuivat, ja haarikat, joissa vielä oli muutama pisara viiniä, osoittivat kyllin selvästi että he olivat nukahtaneet kesken juomisen.