»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.
Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen korvaansa:
»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni.
Katsokaa tuonne!»
Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua ajoissa.
»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin», jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä vaara oli aiheuttanut.
»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!» vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»
»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.
»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!» sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.
Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia, vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä. Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.