Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!» Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä päällekarkausta.
Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa juuresta.
»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»
»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.
»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.
»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien sotaretkestä?» huudahti Jack.
»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha
Mansker.
Ja heti alkoi metsästäjä cherokeesein kielellä hänen kanssaan keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat heistä taisivat myöskin tätä murretta.
Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.
Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa. Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa naista ja lasta säästettiin orjiksi.