»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.
»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa, valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»
»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?» kysyi Jack.
»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan», vastasi Mansker.
»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme puolesta.»
»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului miesjoukosta.
»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli», sanoi Alleyne.
Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin. Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.
»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.
Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana. Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.