Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.
Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua, elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:
»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»
»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan hetki tuli.
»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen meluavan liiaksi», sanoi Mansker.
»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.
Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.
Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä, sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut huomata.
»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen huoneeseen.
»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.