»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja vangit ovat siellä tahi —»
»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän aavisti jotakin pahempaa.
»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.
»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut mitään kuvausta vangeista?»
»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»
»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui syvä tuska.
Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.
»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään kivipylvään taakse suojaan.
»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen hermostuneesti pyssyään.
»Intiaaneja, niin —!»