Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja vihdoin häipyi kokonaan.
»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:
»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion lohkareita.
Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia. Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he valkoisten miesten kimppuun.
Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta vilaukseltakaan näyttäytyi.
Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä, ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin. Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät päämaalistaan.
Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.
»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä? Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne rohkaisevasti puheensa.
Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen välittömyydestä.
»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.