»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.
Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!
XXVII.
HURJA TAISTELU.
Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.
»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli suoraan viimeistä luolaa kohti.
Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.
Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi. Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.
»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.
Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.