»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen tullut sinua —»
Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.
Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.
»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.
Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.
Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.
Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma, kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.
»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla hänen luokseen.
Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina perääntyä sisäänkäytävään.
Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan, kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä pakoon.