»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»
»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.
Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen, joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla sellaisilla aarniometsän herkuilla.
Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta, sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se, että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»
Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin, uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.
Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.
»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.
»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»
Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen kaulaa.
»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.