TURHA TOIVO.
Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli mennyt.
Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen poskelleen katsellessaan autiota polkua.
»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan enää nähdä häntä.»
Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin. Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.
»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.
»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»
»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»
Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.
»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon nimen ennenkin.»