»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa», vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»
»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»
»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona, ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille apua.»
»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.
»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä, kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»
»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula sattunut.»
»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti, että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä onnellisesti.»
»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti, »vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.
»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»
Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana.