Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti välttämättömältä.
Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond, kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan. Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:
»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut heittäytyvät maahan ja lataavat!»
Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.
Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton. Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas, että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.
Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.
Mutta hän pettyikin toivossaan. Sillä niin pian kuin hän oli kääntynyt takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä, ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.
Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.
Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen, kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu, koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla melkein peitti hänen kasvonsa.
Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan. Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.