Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.
Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan, jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.
Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli varata itselleen jonkinlainen ase.
Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.
Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.
Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja rämeistä.
Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.
Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat, tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi eräs kuollut intiaani.
Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.
Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen, ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia, jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.