Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja uupumattomasti tunti tunnin perästä.
»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa nuorukaista.
Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.
»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»
»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella äänellä.
Intiaani hymyili jälleen
»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»
»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.
Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.
»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen kanootin rantaan.