Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti huoneessa.
Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa jalkain juureen.
Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara. Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.
XVIII.
WATANGASSA.
»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»
Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat. Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.
»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»
»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen eräs vanhempi Watangan asukas.
Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin unesta.